eli »… pro patria mori».

Sankarien haudalla, — talvella 1918 käydyn Suomen itsenäisyystaistelun sankarien, — nuokkuivat verenpisarat: toiset vaaleanpunaiset tai valkeat, toisten sisimmäiset terälehdet mustanpunaiset kuin tosissaan hyytynyttä verta. Kukkien ympärillä on kasassa seppeleiden nauhoja, jotka ovat hautakummun keltaiseen hiekkaan tahrautuneet ja kosteat heinäkuun hiljaisesta sateesta, koko kesän sateesta. Kalmistossa käy väkevä kukkien ja palsamihaapain tuoksu ja hautausmaan haju, ikäänkuin kalman haju, lihava ja äitelä. Kauniiden petäjäin välitse, ikivanhain ja vääristyneiden, kuultaa alempaa leikittelevin muodoin salmi ja sen takaa sinertää uneksivaa metsäseutua, sekä pikkukaupunki valkeina ja punertavina talopilkkuina.

Nyt tulee tuomari Oiva Tommola hautausmaalle, joku nainen, reipas ja päättäväisen näköinen, käsikoukussa. Nopeasti ja iloisena astuu Tommola sankarihaudan ääreen, laskee siinä päänsä alakuloisesti kumaraan, mutta huudahtaa hyvin pian ja vilkkaasti naiselle:

»Kas niin, tämä on viimeinen kävelymme nyt, kihlattuni, armaani, — tänä mainiona kesänä, Suomen vapaustaistelun jälkeen. Muurmanniin ja Vienan Karjalaan lähden, sinne, mihin on mennyt Suomen poikia paljon, vapaaehtoisina engelsmanneja, ranskalaisia ja poseteivareita vastaan, jotka sitä tietä pyrkivät turhaan Saksan kimppuun, — paljon Suomen reippaita poikia luomaan Suur-Suomea: liittämään Kalevalan kankaat näihin muun Suomen peltoihin. Hoida nyt hyvin omaisuuttani täällä, — tai omaisuuttamme. Myy ensi syksynä Muttisen Aapelukselta ostettu kaupunkitalo ja maatila, jos hinnat ovat huikeasti kohonneet, — hullu Muttinen: myydäpä kaikkensa minulle, liian aikaiseen, oikeaa hintojen nousua odottamatta, ja lähteä ulkomaille, Tanskaan, aikomuksella siirtyä Amerikkaan, iäksi, niin kävi hänen heikolle sydämelleen viimetalvinen kansalaissota, — siirtyä syömään rahojaan ehkä Sumatraan, eh-eh. Sellaista se on, kun on heikot hermot! Noh, ei ole luotu elämään se kansa, jossa sellaisia on paljon. Mutta minä tahdon yrittää! Muurmanniin! Vienan Karjalaan, jonne Suomen pojat ja saksalaiset yhdessä voittamattomina ryntäävät, — sinne minun on nyt ehdottomasti lähdettävä. Siellä, siellä on suuria metsiä, mahdottoman vanhoja, koskemattomia, joissa huikeat puut kaatuvat käyttämättä. Siellä on koskia. Siellä on mahdollisesti mineraalipaikkojakin. Vielä tosin kruunun, mutta… Saksalaiset perustavat varmaan sinne liikkeitä, kun se maa on Suomen, järjestävät sen toisin, rakentavat kuljetusteitä. Nyt juuri siellä täytyy koettaa, saisiko metsiä, lahjoitusmaita. Niillä voi pian olla huikea arvo. Niitä menen katselemaan, tyttöseni. Sinä olet näppärä, kauppaopiston käynyt, rullatehtaan konttorituolilla istunut, et tyttöjen uniseen tapaan joutavana rullannut. Jos saat omaisuutemme kaupatuksi ja seteleitä pankeissa uhkaisi jokin oikku, sijoita ne jälleen johonkin afääriin, pyydän, ole uskollinen, armaani. Niin meidän käy hyvin, kuten viimeiset vuodet yhä ovat minulle käyneet. — Mutta katso, tuossa se mies, jota saan kiittää tästä onnellisesta ja vankasta olostani, osaltaan häntäkin, yhtä vapaussotamme sankareista! Tuossa hiekan alla nukkuu tiedäthän, mies, josta kai olen jo sinulle kertonut, maisteri Bongman. Niin, siinä hän nyt on, Väinö Leopold Henslev Bongman.»

Tommolan pää painuu jälleen hiukan kumaraan, ja hän istahtaa mietteissään lumivalkeaksi maalatulle penkille, joka on asetettu sankarien haudan eteen, pyytäen silmin morsiantaan tulemaan viereensä ja aukaisten sateenvarjonsa. Tommola istuu hetkisen vaiti, ja sitten hän jatkaa:

»Kuinka omituista. Että hän oli sittenkin sankari, tuo Bongman! Sillä, sinulle sen voin tunnustaa, minä en sitä aikoinani oikein voinut uskoa. Minä olin hänen kanssaan huonoissa väleissä. Hän karkaili kimppuuni, pisteli, kun pudistin päätäni hänen puheilleen ja hommilleen, jotka tähtäsivät Suomen vapauttamiseen, Venäjän Karjalan, — no, eihän: Vienan Karjalan, — valloittamiseen ja vielä sitäkin suuremman Suomen luomiseen. Ja liikoja hänen suunnitelmansa ja kaikkien niihin liittyvien unelmien vivahteet olivatkin — siihen aikaan. Silloin hallitsi meitä vielä Venäjän keisari, ja minä kuuluin, kuten nytkin, vanhasuomalaiseen puolueeseen, silloin maltilliseen. Mutta nyt on Suomi vapaa, Saksan lujan keisarin suojatti. Ja Bongman, meidän vapautemme puolesta kaatunut, on sankari kaikkine liioitteluineen. Niinkö lienee, että ihmisen täytyy liioitella saavuttaakseen jotakin, tässä tapauksessa paljon? Mutta vähät filosofiasta!»

Tommolan kihlattu sanoo:

»Olet Bongmanista kertonut minulle — merkillisiä asioita. Kuinka oli sekin … ja sekin tapaus? Ja se…»

»Ah, oikein sankari!» vastaa Tommola. »Merkillisiä, kyllä niin, olen kertonut; sellaisia asioita, joille ennen nauroin … osaksi, mutta joille en nyt suinkaan naura. Mies, joka ylpeili sillä, että hän oli jo pikku poikana Oulussa, aina, kun näki venäläisiä upseereita, vetäytynyt syrjään ja puristanut kätensä, pienet kätensä, nyrkkiin ja katsonut heihin vihaten, noihin ryssiin, nyt maastamme karkotettuihin. Mies, joka koulupoikana oli pulpettinsa ääressä suuttunut ja pannut vastalauseensa, kun venäjänkielen opettaja väitti suomalaisen sanan sauna johtuvan venäläisestä sanasta banja. Ja vielä jokunen vuosi sitten väitti Bongman yhä, että banja oli päinvastoin tullut sanasta sauna. Kuinka lieneekään asian laita, en tiedä. Mutta totta on se, että hän oli urhoollinen mies; hän on kuollut sankarina. Miten omituisia keikahduksia! Olisin aikoinani pitänyt melkoisen arveluttavana, että hän nuorena ylioppilaana agiteerasi meillä asevelvollislakkoa, kun oma sotaväkemme lakkautettiin, — pistipä perunakuoppaan pelkurit nuorukaiset, jotka silloisten maltillisten ja pelkurien lehtien neuvosta aikoivat mennä sotaväkeen tarkastettaviksi, Venäjälle vietäviksi. No, se olikin vaarallista aikaa, Venäjä oli silloin mahtava; tai ei: Bongman, peijakas, näki, että se oli heikko, sillä se ei jaksanutkaan ottaa väkisin poikiamme riviinsä, vaan saimme maksaa asevelvollisuutemme verona. Kuinka hän sen heikkouden arvasi, tuo Bongman? Omituista. Sittemmin hän järjesti boy-scout-liikettä, hommasi pojille punakeltaisia lippuja, muka jonkin voimakkaamman hengen symboliksi kuin sen, jota sinivalkea hänestä edusti; no, suvaitsi hän sinivalkeaakin, sillä hän tahtoi sulattaa tässä maassa sovintoon germaanit ja mongolit; mutta vaikea oli senkin hänen poikashommansa edistyminen silloin vielä; se olikin vaarallista. Ja vielä vaarallisempia Voimaliitot, joita hän perusteli salaisesti ryssiä vastaan; vihaakin hän sai omilta suomalaisilta siitä hommasta palkakseen, jopa säälivää ivaa, kertovat; hullukaan ei voinut hänen puuhiinsa yhtyä, ei ainakaan moni meistä suomalaisista, tietääkseni: keräämään ruotsalaistemme kanssa, niinkuin hän, rahoja kiväärien ostamiseksi ulkomailta; ja sanoivatpa käyneen kerran niinkin, että Sveitsi myi hänenkin kokoamiinsa miljooniimme vanhoja, kelvottomia kiväärejään, jotka sitten ostajaimme puolesta jätettiin ruostumaan johonkin katottomaan sveitsiläiseen muinaislinnan torniin, mutta lopuilla rahoilla hummasivat ostajat muutamia viikkoja Geneven tyttöjen kanssa. Mitäpä lienee Bongman tästä ajatellut? Samoin kuin siitä, että jotkut maahan tulleet kiväärilastit täytyi upottaa mereen tai jo maalle päässeinä paiskia järveen, — se oli vaarallista aikaa. — Kunnes Bobrikoff ammuttiin. Silloin hän riemuitsi julkisesti, vaikka, suoraan sanoen, me muut vapisimme ja nurisimme. — Mitä vielä muistankaan sankarista? Ensimmäisen suuremman vapausyrityksemme, suurlakon ajaksi hän kuului jääneen tänne pikkukaupunkiin, kun junat seisahtuivat kulkemasta, ja silloin hän oli tulla melkeinpä mielipuoleksi siitä jännityksestä, mitä pääkaupungissa tapahtui; ja oli sen jälkeen haikea surusta, ettei Suomi noussut jo silloin kapinaan Venäjää vastaan ja lyönyt itseään irti ryssästä. Mutta sitäkin suuremman tuskan toi hänelle suurlakon kintereillä asteleva venäläistyttämisen taantumus, jolloin maa joutui niin ahtaalle, ettei boy-scouteista ja urheilusta, saati sitten asehommista saanut hajuakaan lemahtaa. Silloin hänen suomalainen innostuksensa löysi toisia purkautumismuotoja … hm, hiukan lystikkäitä siihen aikaan nähtyinä; — mutta suurten ajatusten kai täytyy liioitella, jos ne aikovat … mutta helvettiin filosofit! Hän suunnitteli erikoissuomalaista teollisuutta, piirsi keinutuoleja, joiden sivuina oli kaksi Suomen vaakunaa, sapelit jalaksina ja miekat kädennojina, sekä teki tuohesta housunkannattimia ja takkeja. Niin, tai jotakin siihen suuntaan. Hän jumaloi Kalevalaa maailman parhaana kirjana, kuten se suuresti saattaa olla. — Kului siinä kohta viisi, kuusi vuotta, tuli maailmansota, Saksa joutui Venäjää vastaan. Kuinka hän riemuitsi keisari Vilhelmin voitoista, kuinka hän kulki maaseutulaistuvissa ja näytteli ontuvalla jalallaan, sikari toisessa kädessä ja toista heiluttaen, ja nauraen, miten Preussin kaarti marssii. Komea näky tosiaan, voittamattomat marssien suorassa rivissä, jalat yhtä tahtia nousevat, rivi ei yhtään käyristy. Tosin Bongmanin kipeään jalkaan koski, kun hän iski sitä permantoon; se oli liioittelua, mutta kurin ihailija hän oli. Sitten hänkin alkoi hommata poikia Saksaan, taistelemaan ryssiä vastaan, oman päänsä uhallakin, santarmit kintereillään; olisi kai mennyt sinne itsekin, mutta hänellä nyt oli se kämpä, ja tarvittiinpa sellaista miestä Suomessakin. Ja miten hän oli onnellinen, kun sai tietoja, että poikamme Saksassa kunnostautuivat. Ravintoloissa, juotaessa punssimaljoja keisari Vilhelmille, hän vannoi ja vakuutteli, että Suomen pojat olivat valloittaneet sen tai sen kukkulan ranskalaisilta, lepakkomiehiltä, ja englantilaisilta, väkäleuoilta, valloittaneet aivan yksin. Sillä niistä pojista, kotimaassaan joskus ennen afäärinsä esimerkiksi fuskanneista, oli Saksassa tehty oikeita miehiä, ei surkua sodan vaivoissa koskaan. Ja kauas he näkivätkin tulevaisuuteen, samoinkuin myöskin Bongman, innostuksensa antamalla vaistolla. Omituinen on todella sydämen vaisto tienviittana! Sillä maallemme tulikin sopiva hetki: Venäjän suuri vallankumous, jolloin venäläiset lupasivat Suomelle vapauden. Kummallista, miten olen viime aikoina joutunut näitä asioita tuumimaan, kuin mikä Muttinen. Silloin sommitteli Bongman Suomen valtakunnalle lippua; entiset lukemattomat mallit eivät miellyttäneet häntä: toiset, puna- ja keltarantuiset, olivat hänestä kuin naisten alushameita, toiset, joissa oli sininen risti valkealla pohjalla, kuin raittiusravintolan osoitekilpiä, — eikä Bongman suinkaan ollut raitis. Hän kiisteli, jopa joskus tappelikin kuin leijona punapohjaisen leijonalipun puolesta; se leijona ei hänestä ollut lipussa sopiva; hänen mielestään olisi meidän oikeassa lipussamme pitänyt ulkolaisen elävän asemesta olla jokin kotimainen, parhaiten karhu, — mutta sehän oli venäläisten symboli. No, nythän se punapohjainen lippu jäikin; punaisten kapinan vuoksi tuli punainen ihan inhottavaksi. Ja liian kopea se lippu olikin pienelle ja köyhälle maalle. Ei, vaatimattoman valkean vaatteensa alla on Suomi marssiva suuruuteensa saksalaisten kanssa. — Mutta pianpa sai Bongman jälleen muuta ajattelemista. Lippumme liehuivat katoilla, mutta ryssien armeijat eivät lähteneetkään Suomesta pois; ne alkoivat päinvastoin ryöstellä jo muutenkin sodan aikana puutteeseen joutunutta maata, ja sosialistimme tuntuivat aikovan yhtyä vihollisiin, tehdessään lakkoja tehtaissa ja maakartanoissa, aivan mahdottomia palkkavoittoja vaatien, nimittäin nuo ryssien väliköissä pilatut ja laiskistuneet patterijätkät, kuten minä ja Bongman heitä arvostelimme. — Mutta kyllä jätkät asettuvat, kunhan ryssille annetaan maasta krakoviakia ja Ville-keisarin rautakourasta jäniksenpassi, ja jätkille oppia, sanoi Bongman. Eikä hän pelännytkään venäläistä sotaväkeä, jonka panslavistinen bolsevikkihallitus katsoi pahoin silmin Suomen riistäytymisestä irti Venäjästä, tahtoi tukea punaisiamme, elintarpeiden ryöstäjiä. Ei, Bongman ryhtyi järjestämään suojeluskuntia sosialistejamme, armeijaa Venäjää vastaan. Perin pahaa kansastamme uskomatta hän teki sen silloin vielä.

»Niin, niin, vuosi sitten kesällä Bongman kehuskeli iloisesti leikillään maataloissa ja tölleissä, koettaessaan saada kansaa ryssää vastaan, että pian tässä noustaan, pian hänellä on kenraalin nauhat housuissa; ja seuraavassa marraskuussa hän sai paeta oman isänmaamme työväen punakaartia metsissä, loikoa öitä tölleissä piillen kehnoissa sängyissä, punanahkoja korvistaan ja tukastaan ravistellen. Ja punaiset ottivat hänet kiinnikin, eräänä iltana maalaissaunassa; he tanssittivat häntä, perkeleet, alasti hangessa, he anastivat hänen kannussaappaansa ja antoivat huopakengät jalkaan, he uhkasivat viedä hänet jononkin työmies-ja sotamiesneuvostoon, mutta juuri saunasta tulleena hän vilustui köysissä kurjien saattajiensa, jätkien reessä, sai kuumeen ja laskettiin sairaalaan. Siellä Bongman ihan itki surusta: kyyneleet suuret kuin karpalot virtasivat hänen silmistään; hän ei ymmärtänyt, miksi sosialistimme yhtyivät ryssiin omaa isänmaatamme vastaan. Sellainen oli Bongman, isänmaatansa rakastava; hän ihaili silloin vielä punakaartiakin, kun näki sen marssivan riveissä, sotaväen malliin. Olivathan nuo punanauhaiset suomalaisia, ja tottelivat käskyjä, joskin puoluejohdolta tulleita, sokeasti kuin sotaväki, iskivät sellaisella komennolla vaikka päänsä seinään, niin että otsikko rusahti. Jospa he vain olisivat iskeneet maan vanhaa vihollista, suri Bongman. Mutta nyt he ryhtyivät jo lyömään ryssäläiskansan pistimet omien kansallismielisten porvariemme rintaan. Kummallista tämä on yhäti minustakin. Tämä keskinäinen eripuraisuutemme, jonka täytyi kehittyä kansalaissodaksi. — Kun selvä taistelu alkoi ja Viipurissa tapettiin meitä porvareita, veri laskettiin kurkusta pyttyyn, silloin katosi Bongman täältä ympäristölle ja palasi kaupunkiin kuin myrsky parikymmentä suojeluskuntalaista mukanaan. Hän varustausi sotaan, hän hankki valkean karvalakin, hänen rintapielensä täyttivät patruunavyöt ja keskellä rintaa oli Suomen leijona vaakuna, hihassa Karjalan taistelevat miekat. Iloisesti hän lauloi: 'Rientäkäämme, savolaiset, sekä poiat pohjalaiset!' Vannoi, että nyt on hetki tullut, parin viikon päästä on viimeisellekin ryssälle annettu maasta iäksi krakoviakia; sitten riennetään Vienan Karjalaan, jossa, lauloi hän, kultakäköset kukkuu, ja valloitetaan Pietari, josta tehdään suomalainen kaupunki, sillä se on täysin suomalaisella alueella, ja vähitellen, vuosikymmenien kuluessa leviää Suur-Suomi, minne hän sanoikaan? Kamtatkaan asti, jossa se yhtyy meidän mongoliseen veljeskansaamme, japanilaisiin; se oli tietysti puolittain leikkiä. Eikä hän pitänyt punaisten kapinaakaan vielä vallan vakavana, kun lennätti pienen ryhmänsä kaikkein ensimmäisinä Viipuria suojelemaan, Karjalan vilkkaalle rintamalle. Kourallisen huligaanejamme hän sanoi heti kukistavansa; ryssistä ei vaivaa, koko kansamme noustessa näet heitä ajamaan pois. Emmekä me muutkaan ymmärtäneet asiaa kovin vaaralliseksi; kunnes tuli tieto, että työväki koko Etelä-Suomessa oli aloittanut sodan porvareita vastaan, ja aloitti jo näilläkin main, mutta silloin oli meidän pakko nousta. Bongman palasi rintamalta kokoamaan väkeä lisää; suorastaan ihmeitä olivat suojeluskunnat tehneet huonoilla aseillaan, kaksinkymmenin verroin luvukkaamman vihollisen kuularuiskuja ja kanuunoita vastaan. Vielä hän oli tuskassa, miksi niin suuri määrä meidän omaa kansaamme, puolet siitä hyvin, oli mennyt ryssien puolelle. Mutta kun Muttinen aprikoi ja filosofoi syitä … paitsi köyhempien tuhmuutta ja nälkää, varakkaiden ja maanviljelijäin itsekkyyttä muka, etteivät he hellittäneet viimeisiä murujaan tarvitseville, noudattamalla takavarikkolakeja, vaan pistivät itselleenkin piiloon, niin, ehkä toivoen aseita aittojensa suojaksi, — myöskin muka joitakin tulevia yleismaailmallisia aatteita, tuulentupia kansojen välisestä liitosta, joka estäisi niiden hallitukset syöksemästä niitä keskenään sotiin, joista on etua kapitaalille ja mainetta kruunuille, — sekä mutisi jotakin filosofiaa rahvaan ainaisesta vastenmielisyydestä sotakomentoa kohtaan, jota porvarit meille perustivat, vaikk'ei Muttisesta ollut varmaa, voisimmeko siten näin pientä maata ryssältä suojata muuten kuin Saksan avulla, mikä apu jälleen hänestä näytti epävarmalta meille, porvareille, jos saksalaisetkin nousisivat kerran kapinaan sotaista keisariaan vastaan, — ja sitä luuli Muttinen tulevaisesta Saksan kansasta … filosofi: tiuskahtelipa hän tämän suurvaltojen sodan tekevän kansojen silmissä isänmaan ja kristinuskonkin käsitteet rikokseksi, joista niiden kannattajat, mitä lienevät, saavat maksaa verellään…