Tällä hetkellä kiiluvat Käkriäisen silmät, — kaksi pientä silmää itsepintaisen otsan alla ja ulkonevain poskipäitten välissä, — kovin vihaisina ja synkkinä. Ne välkähtelevät joskus, milloin auringonsäde sattuu niihin, punaisina kuin koiran tai jonkun metsäneläimen.
Hänen sisulleen pistää niin jumalattomasti. Sillä hänen pitäisi nyt, kuten sanottu, rakentaa tuohon kiviaitaa, rustata: korkea muuri kivistä Muttisen puutarhan ympärille, aluksi sen yhteen reunaan. Vyöryttää yhä möhkäleitä tuolta louhesta. Isäntänsä, mokoman herra Muttisen, viinimarjapensaiden suojaksi, ja omenapuiden, jotka ovat kaikki kuolleet, — syistä sellaisista, että Käkriäinen ne tietää, heh, heh. Siinä ne nyt törröttävät mustina. Mutta herra istutti niiden juurille uusia pehkoja, joita nyt vielä pitäisi hoidella. Entä sitten hänen syreenipuitaan, jotka versovat ylhäällä huvilan seinämällä: ihan seinässä kiinni, mädättämässä hyvät seinät, sellainen törky. Se nouseva syreeniviidakko on Juutas Käkriäisestä ilkeän näköinen. Ja samoin muutkin kaunistukset … joutavine kukkineen, joiden tähden, mitä lienevätkään, pitäisi nyt tehdä tämä aita, etteivät elukat pääsisi niitä sotkemaan.
Pitäisi viimeinkin! Ei tässä enää muu auta. Sillä Muttinen teki hänelle lopulta pakon: toi tänne maalle todistajat … herratuttaviaan; ja komentaa kontrahdin nojalla tällaista tekemään. Ja ajaa hänet tilalta pois, jos hän ei tottele komennuksia.
Pois hänet, Käkriäisen! Joka on pitänyt tätä taloa, Putkinotkoa, jo kuin omanaan. Niin, melkein kuin omanaan, kymmenisen vuotta.
Siinä se nyt oli! Koko perhana tuo Muttinen. Herra ja petkuttaja! Oli hänet narrannut, Käkriäisen.
Tällä tavalla oli Muttinen Käkriäisen narrannut:
Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä Aapeli ostanut tämän tilan. Ei täällä ollut silloin muuta rakennusta kuin tuo mökki metsikön takana, se sama, jossa Käkriäinen nykyisin asuu. Ei ollut huvilaa, — eikä olisi tarvinnut ollakaan. Ei edes nuusniekkaa, — ja olisi tuota tultu toimeen ilman sitäkin, kunnes Muttinen pakotti Käkriäisen rakentamaan nuusniekan. Oli rakentanut sen nuusniekan … ja hänkö ei ollut muutenkin täyttänyt täällä velvollisuuksiaan… Sen niekan ja peltoa raivannut lisää… Silloin täällä ei ollut mitään.
Huokealla sai Muttinen sentähden tämän, osasi ostaa halpaan aikaan.
Sitten hän rustasi tuon huvilansa. Ja pahimpaan louhikkoon… Siihen hänen nyt piti se teettää. Että olisi näköalaa; mutta antaapa sitten syreenien tukkia ikkunansa! Ja tähän rupesi ja raivautti itselleen ryytimaan. Louhikkoon. On tämä nyt viljelyspaikka.
Kun Muttinen oli saanut valmiiksi huvilansa, siihen verangot alakertaan ja vinnillekin, istuskellakseen niillä yksinään, yksinäinen mies, hän oli lähtenyt kulkemaan, kutvittelemaan, kylille: oli tiedustellut mökeistä, mistä saisi miehen, joka vartioisi talvella tätä tyhjää huvilaa, etteivät varkaat pääsisi hänen tavaroitaan kaivelemaan. Ja mitä lie muuta tahtonut hänen siellä tekemään. Asua lupasi hän sen vahtimestarin tuolla mökissä, josta oli jo hommannut väen pois.