Juutas Käkriäinen oli silloin äskettäin akoittunut. Oli asunut kestikievarin torpassa: tarkka mies se oli, kievari; kahdeksankymmentä possakkapäivää otti, niistä hevospäiviä niin monta kuin tahtoi. Ja Käkriäisellä oli eukko jo kakaroinut, kovalle se oli ottanut eläminen siellä… Toista se oli kuin tässä, — muuten, jos ei tuo Muttinen olisi häntä narrannut.
Käkriäinenkin oli kuullut, että se kirjanpitäjä, tai miksi häntä silloin lienee luullut, halusi huvilalleen tilanvoutia eli vahtimestaria. Ja hän oli, kun akka kehoitteli, kävellyt kysäisemään täältä, että millaiset nuo possakat ja muut ehdot sitten tältä voudilta olisivat.
Muttinen vastasi, että paljonkos niitä, tällaisella tilalla. Tällaisella muka: ainoastaan sataviisikymmentä tynnyrinalaa, niin sanoi. Rikas se oli, pakana, jo silloin; tai ei ymmärtänyt maalaisoloja. Siksi se ehdotti, että voudin ei tarvitsisi muuta kuin vartioida huvilaa ja hoidella puutarhaa. Mitä? Puutarhaa. Rekooria, ryytimaata. Tätä, jota silloin paraikaa tähän istutettiin, mahdottoman isoa. Iso se oli silloin; mutta ei ei se pyytänyt muuta kuin vetämään siihen satasen kuormaa mutaa joka talvi; se veisi aikaa viikon päivät vuodessa, osan talvella, toisen kesällä. Itse hän lupasi hankkia ja kustantaa lisäväkeä, istuttajia ja leikkaajia, mokomien. Käkriäisen oli lisäksi ainoastaan vartioitava ryytimaata lampailta ja jäniksiltä. Ja kotielukkain tähden rakennettava viiden vuoden kuluessa tähän kivinen aita. Ja siinä se Muttinen kyllä on pitänyt sanansa, pelkästään mudan vedosta ja aidan teosta on Käkriäistä tiukannut. Ja onpa tämä puutarha-ala paljon pienentynytkin ensin aiotusta, on tavattomasti.
Muita ehtoja ei tällä Aapelilla ollut. Talon verotkin hän sanoi maksavansa itse, jopa maantien korjaukset ja kaikki. Ja on se maksanut. Sen sijaan sai vahti luvan hoidella tämän Putkinotkon maita aivan kuin omiaan, omaksi edukseen, ja oman mielensä mukaan.
Käkriäinen ällistyi mokomista ehdoista niin, että katsoi ensin suu auki. Sitten hän höristi isoja korviaan ja kysyi uudestaan, mitenkäs ne possakat sitten olivat. Muttinen naurahti, nauraa hörötti, ja luetteli entiset ehdot. Sellainen oli, — hyvä mies silloin. Viikon päivät possakkaa tästä alasta, josta olisi voinut saada seitsemän, kahdeksansataa markkaa arentia vuodessa!
Oliko Muttisella paha mahassa? Tai sitten hän oli hölmö herra: annapas sillä tavoin työntää ihan ilmaiseksi.
Vieläpä lupasi Muttinen sovitella kestikievarinkin isännän kanssa, että Käkriäinen pääsisi pois mökistään ennen vuokra-ajan loppumista. Niistä sovitteluista hän sanoi tuovansa itse tiedon Käkriäisen mökille, jossa sitten vahtimestarin muuttamisesta Putkinotkoon päätettäisiin lopullisesti.
Käkriäinen juoksi iloissaan kotiinsa viemään eukolleen näitä uutisia. Mutta niin ihmeelliset olivat ne eukostakin, ettei hänkään vielä tiennyt, iloitako niistä piti vai oliko niissä jotakin pahaa alla. Kuitenkin hän ajatteli lopulta, samoin kuin Juutaskin, että liian kokematon kirjanpitäjä oli näissä asioissa, kokematon, hyvä mies. Ellei se nyt vain peräytyisi ehdotuksestaan!
Mutta Muttinen ei peräytynyt. Hän tuli sinne kievarin mökille: oli purkanut mökin vuokrasopimuksen, maksaen isännälle korvausta; ja luetteli nyt entiset lupauksensa. Silloin Käkriäisen vaimo sanoi, että helpot ovat ehdot, ja lennätti kiireesti kahvipannun pankolle, tullen kieleltään vilkkaammaksi. Varsinkin, kun Muttinen piteli häntä ja Juutasta kuin vertaisiaan: oli vetänyt suuren palttoonsa povitaskusta ison putelin ja kaateli siitä heille kahviin jotakin hentomakuista, ja katseli lapsia, vedet silmissä, ja sanoi rakastavansa kansaa, ymmärtävänsä varattomia: tahtoi auttaa, sentähden antoi Putkinotkon hoitoon niin halvalla… Ja lopuksi se sanoi, jumaliste, sen sanoi, jos vain olisi ollut todistajia, että hän antaa Käkriäiselle kerran koko tilan, hän kun on vanhapoika… Tai ainakin se lupasi hänelle omaksi siitä palstan … jos vahtimestari täyttäisi hänen toivomuksensa hyvin.
Juutas Käkriäinen oli pudota permannolle kapealta rahilta, jolla hän istui, niin hän ällistyi tällaista lupausta. Hän kyllä jo silloin sitä epäili: mitähän Muttinen hänelle salaa aikoi, kun se sitä hyvää… Mutta sehän oli sellainen mies, ei ymmärtänyt. Ja mikäs hänen oli antaa, oli rikas, ryökäle.