Kuin vuosisatain taakse vaipuu jo muisto Seeliasta, haipuu muun usvaan, jota nähnyt niin lien kyllin, silmät uuvuksiin. Ma tuskin enää tumman, vienon nyt näen katseen, hymyn hienon. Mut valtaan lumon haikeaan ma joudun silloin aina vaan, ja sielussani satu silloin soi, syntyy, moisen auvon taru, jot' ei voi täyttää elo karu. Se miksi, miten syntynee? En tiedä. Näin vaan helkkyilee, jos Seeliaa nyt muistan milloin:
Ol' ennen nuori, nuori mies, — mut missä, milloin? Herra ties, — kai asui jossain autuailla hän muinaisilla kauko-mailla ja keski-ajan helmassa. Ja tämä nuori mies, hän kerran sai nähdä, unessansa yöllä sai nähdä Äidin taivaan Herran! Hän astui taivaan portaita maan päälle tänne, — todeks työllä vain eroitan nyt unten kuvaa, — ja hymyili: päin laskeutuvaa hän päivää hymys, ripsein alta niin kimalteli ihanalta:
Kuin kaipuu kaunein, jonka yksin voi taivas lientää lääkityksin. Ja seisten siinä säteiköissä, kuu jalkain alla, tähtivöissä, hän — hansikkaita käteen veti, — mik' omituisuus kuitenkin! Kas, kävelylle Madonna ol' lähdössä. — Kuin unessa mies näki sen, ja heräs heti. Mut käden sydämelleen vei hän pyhästi, ja kuunaan ei lie Dante, purppuraisin vaattein, vavissut puhtahammin aattein, kun Beatricen taivaisen ens kertaa joutui etehen.
Ja sitten? Sitten monten lailla hän eli, — jossain, kaukomailla. Hän kiersi teininä, ja viitoin punaisin ristisotaan riensi, — ja pirun kanssa eli liitoin. Siks kunnes aika kiihkon liensi.
Nyt toiviolle karkeassa hän vaelteli kauhtanassa. Ja elon teillä hänkin suita kai suudellut lie joitakuita: yks neito tumma, virvatulta; tuo sini-kukka, kutrein kulta; yks Venus-vuorta huumaavaa, ken mitäkin. Mut huomatkaa, hän että unessansa kerran sai nähdä Äidin taivaan Herran!
Siks kaikki kaunein kuihtuvi ja henki muuttuu aineeksi. Nais-armaus puhtain tyhmyydeksi ja side hellin kahleheksi. Niin, kyllä tietää moni muu, kuink' ihmistunteet lakastuu, mut ehkä tietää kahden verran, ken määrätöntä haaveksuu, siks, että unessansa kerran sai nähdä Äidin taivaan Herran.
Ja niinpä viimein nuori mies, — miss' eli, milloin? Herra ties; se sallii kuvitella kunkin, — hän painui hiljaa majaan munkin. Ja siellä unten unheen jälleen hän saa nyt harha-elämälleen. Mut myöskin kaipuu patoutuu.
Mik' illan kirkkaus ikkunassa, — hän kirjan eessä uneksuu. On virran kullat kulkemassa! Ja selliin puna-kulta valoin ja kimmeltävin ruuduin, taloin kesäinen kylä hohtavi. Ah, armas jälleen heinäkuu.
Nyt illankello helähti. Ja ohi munkin ikkunan käy nainen nuori: uhkean mies näkee vartalon, ja puna taas nousee poskiin, lumottuna hän sanat vanhain runoniekkain: "Che bella creatura!" toistaa; Oi mikä armas luojan luoma! Näin elämäkö kutsuu, loistaa?
Mut sitten virkkaa: Harha viekkain vain kaikki sille, jolla on unelmain pyyde rajaton! Vain virvatuli hiitten tuoma: käyt liki, kauneus kohta haipuu. Ei koskaan täyty siltä kaipuu, ken ihmeen unessansa kerran sai nähdä, runounten yöllä, sai nähdä Äidin taivaan Herran. Se unta vain. Mut uni tää se kauniin vertauskuvaks jää!