MAARIA.
Milloinka Jumala tähdet loi? Muita en mieti; mut Kointähden, luulen, silloin, kun Neitsyt Maaria hälle hellimmät hymyt, katseet soi. Silloinpa Herran nous pyhä Henki, korkeutta, kirkkauttaan hekumoi. Silloin hän, pauhussa kuin kevät-tuulen, mielessä suun sulo, Maarian parmaan uhkeus, johdolla kuin käden armaan, riemussa ratki armon ja anteen piirsi sen tähden taivahan kanteen, Maarian katseen niin ihannoi. Riemuksi kärsiväin ihmisienki rakkauden tähtösen keskelle harmaan arkemme soi. Silloin, silloin hän varmaan puhtaimman tuon pyhän laulunsa loi. Niin, Kointähtensä, mullekin vaivan öiss' ylös viittaaja, lohdutus aivan: myös mua kutsunut lemmen on Koi. Niin Isä armias Kointähden loi.
JUHANNUSYÖN JUMAL-HÄMÄRÄ.
1.
Keskellä juhannusyön, riemujen, karkelon yön, yön, josta alkaen taas pimenee suvi syksyä kohti, kaipaus mun valtaansa sai, huokaus raskaana nous. Auringonlaskun ja luoteen ruusuisten pilvien alla värjyen helmaan yön himmeni metsät ja puut, luoteen tuon, joka loisteli kirkkaana kuin helo kulta. Mut hymyn lounaassa päin yö sini-kuultavan loi. Himmentyi limokoivut, ja heidet kaikk' kukin valkein. myös kylät kattoineen, ruis-, nisu-vainiot, muut, — uinahti yöks kaurapellonkin pientaren kaunoinen kukka. Salmilla veen virit ui kirkkahat kuin hopeaa. Niin, oli valkeutta kaikki, ah luoteen kultainen holvi, yö pyhä tuoksua täys tuomistoin, apilaan. Ja kisakentiltä nienten ja vuorien huipuilta vielä hulmuvat liekit ne nous, kokkojen sauhuja kiers. Missäpä ois kuva kauniimpi taistosta valkeuden nuoren ja lakastuksen ja yön kuin juhannuksen on yö? Ihmekö siis, että mun, lemutessa niin koivuin ja heitten, kaipaus valtaansa sai, huokaus raskaana nous.
Kokko ol' loimunnut meiltäkin kultaisin, liehuvin liekein taivaan korkeuteen, kirkkauden istuimen luo. Nyt se jo raukesi pois; alas rahvasta harjulta kutsui sirmakka pirttiin päin: riemuiten kaihoten soi sirmakka, sieluni soitin se parhain; kohtapa poiat neitoja katrilliin kaarevakauloja vei. Pois kisapirttiin kaikki, mut yksin ma jäin pihamaalle: kaipaus kalvoi niin, leikkiin sallinut ei. Seisoin ja katselin luoteisen kultiin, kun vienoinen tuuli muiltakin harjuilta toi sauhuja, hämmensi nuo usvaan valkoiseen, joka lahdista nous, norot verhoi. Sinnepä katselin nyt, pilvehen kaukaiseen, kun se yön otsalta himmynyt ei, punapilveen, mi hohti kuin olis nuoruutein sieltä niin viittoillut, kutsunut luo hymyellen ja kiusaten loitonnut kauas. Katsoin, ja vaivani tuo näin valitukseksi sai: Missä on nyt juhannukseni niin monet multa jo menneet? Miss' ilot muut, joist' ei jälkeä jäänyt, ei jää? Kaikkipa meilt' elo armoton vie, tyly antimist' aivan, — juhlamme pois pakenee: sielläpä viimeksi löin leikkiä, siit' on jo vuosi, ja toisaalla taas sitä ennen, — kunneka lapsuuden haan harjulta ens kokon näin. Minne ne kaikki on kaikonneet, sadon kaipuuta jättäin? Ah, miss' oisiko maa, jossa ei ihmisen ois riemuja parhaitaan iki-menneiksi aatella pakko? Missä ei kuukaudet käy, on iki-juhannusyö.
2.
Luin tarut lapsena siitä. Se on inehmoisille, onpa kultainen onnela tuo, verhoista pilvistöin puuntava on paratiisi ja kultaisten heelmien tarha, — siell' ylin onnemme on — haaveissa, pilvissä vain! Luin runot raikkaat, riemukkaat, solinaa sanan kauniin kuuntelin, kummastuin, mahtia hurmauduin laulun, mi asteli ees jaloin notkuvin, joustavin voimaa kuin kypärtöyhtöineen nuorekkaat sotilaat. Ah, näin pilvien palteilla astelevan jumalainki, korkeesta auvostaan loistavan piirihin maan.
Tuollapa lie nyt se autuuden maa, missä hattarat öiset ruusuina ruskottelee haudalla auringon. Siellä, niin, sielläpä templejä huomaan palteilla pilvein, kirkkaiden patsaiden päät, paistavat, kukkivat maat, virrat ja välkkyvät veet, — kesä-öisissä pilvissä vainen ihmisen autuuden maat, haavehet lohdukseen.
Millaista on elo siellä — kuin ennen, haaveissa lapsen? Ah, iki-autuus vaan kohtalo on jumalain! On iki-autuus heill', ilo, nuoruus, terveys ja mahti, kauneus, riemakkuus, rikkaus, viisaus, muu! Piireissä on pilarlinnain heill' asuntonsa, miss' ilma aina on kuulas ja sees kuin juhannuksena yö. Siell' asunnoissaan, tarhoissa taivaan ja taivasten taivaan kaunoiset aikaelee. Puutu he missään ei!