Koskaan ei äly himmene, ei hymy huulilta raukee sen jumalan, joka tult' ohjailee salamain. Ah, miks harhaamaan ain ihmistä haaveet johtaa? — Koskaan valvotun yön jälkeen otsallaan raukeuden rautaa tuntenut ei myös tuo sotureiden päämies, miekkojen mies, taistoja tahtoo hän vain! Koskaan ei sydän sammunut, ei syvä haihtunut mahti kuin meri myrskyisin öin tai kuni kyyneleet lapsosen, jotka jo nauruksi muuttuvat, koskaan se siltä urholta haihtunut ei, ken yli aallokkoin aurinkoisien kiidättää, kevät-myrskyssä nauraa, tummana hiuskaa hius, ohjaa valjakkoaan seitsenkärjellä hän, maanpiiriä syleileväinen Poseidon.
Miks sydän ihmisen niin kerkeesti kylmentyy? Miks tuli armas, hehkunut vain parin vuosia sitten, sammuu: uurnassa nyt on pivo tuhkaa vain! Miks häpeältä se päivien viertyä tuntua saattaa? Toist' elo on jumalain, nuoruutta riemuavain. — Tahtoisin nähdä, ah, soisinpa nauravan vielä myös Eroon, ens punan poskillaan, silmäinsä hurmauksen! Hänpä on laps, jonka hetkeksi vain inehmoiselle lainaa äitinsä armahinen, portilla nuoruuden; kunneka itse hän, tuo tytär vaahtoisen veen, Afrodite, luoksemme mahdissa käy: milloin kuin myrsky ja yö, lyö alas kukkamme, pois rakehillaan heelmämme riistää; harvoin kuin aurinko käy, suo sateen siunaavan. Rintaan tuonpa ei milloinkaan toki rakkaus julmaa haavaa jättänyt lie, puutetta riutuilevaa, jost' iäks saa inehmoinen kyynelien sumun sieluun, kalvautta huulilleen, ei sydän-kylmyyttä myös, ei sulaa inhoa lempeä kohtaan, ei kyllästymistä. Meitäpä piirissä maan onnikin synkentää. — Niin, siellä autuuden kentillä huomaan ma myöskin Apollon, kirkkahan, rientävän ees väikkyen, varjona noin; vain kädenliikkeellä hän alas maan surut hetkiset suistaa, kantelo kimmeltäin soi käsivarrellaan. Milloinkaan hänen rintaansa uupumus yötä ja päivää, riutumus kalvanut ei, lauluton ei ikävyys! — Kauniit siis ovat vallat! Kullassa luotehen kannen, pilvillä, ruusujen maill' auvossaan asustain! Leikkivät pilvien kentillä aamujen yhtyissä iltaan, huipuilla, jonneka maa kaukaa vain sinertää. Piireissä on pilarlinnan onnekkaat majat heillä, temppelit, pylväiköt, — vieressään rypäleet raskaina tarhoissa nuokkuvat, Koin iki-kasteessa kiiltäin, — niinp' ilopöytiinsä nuo lasnakin istuvan näin. Koskaan ei iho valtojen, kuultava kuin emo helmen, kuihtunut, runsaat ei suortuvat vaalenneet: kuin hyasintit ne vain yli kauniiden olkien kiertyy. Kas, miten luoteessa nyt maljat ne kimmeltää! Siintelevät sini-maat kuin orvokit ylhäälle sinne, — neitsehet nektariaan valkoisin käsin tuo, helskähtää sävel lyyrasta soittajan mahtavan, kauniin, nuoruutta ainaista luo suonihin hehkullaan. Uupuu karkelon-kaipuu rinnassa neitseen nuoren, mut jumalriemu se on autuutta virkoova vain, — ainainen on kevyt leikki ja unhoitus hetkestä hetkeen, piirissä pylväikköin, — ruskoissa juhannusyön, jok' yli maan sekä metsien tummain kultana hohtaa: luoteen loistokkuus kuin pyhä ikuisuus.
3.
Niin minä mietin ja katselin kauas luoteisen kultiin, kun kisapirtistä päin sirmakka riemuiten soi, — eik' idän ilmoilta himmennyt ruusuisten pilvien hohde, viittoi vain koko yön kuin olis nuoruutein viittonut luo, hymyellyt, ja pois yhä loitonnut, kauas. Pois, ilot, pois! — Kunis taas Koi, punasorminen Koi kirkkaana vuoteelta nous, sini-purppura usvissa liehui kultaisin kiharoin, kastetta kiiluvin päin. Ah, ihanuus! Pyhä yö, kuva kaipuusta ihmisen, jonka kaikk' ilo niin lyhyt on kuin juhannuksen on yö! Tahdoin ma rynnätä nyt kisapirttiin, niin, vielä kerran juopua, temmeltää, itkeä niinkuin laps.
VIOLA.
Kuu paistoi, pilvi varjos sen, yön tullen ilakoi he vain, — niin suukon otti poikanen. Pois väistyi neito ponnahtain.
Mut sanat kautta hämärän kun hälle haave-kauniit soi, niin pojan rintaan nojas hän. Kuu valonsa taas loi.
Vait katsoi silmäin orvokit, — kuin kummastelleet aivan ois. Niiss' siinti onnen temppelit. Ah, kulkuri hän matkas pois.
Vie!' orvokin hän rintaan sai, se putos tiellä, tuuli vei, — sen joku outo korjas kai. Ja sitten vuosiin nähneet ei.
Viola, rouvaks uhkenit. Mut yhä samat vienot ne mua katsoo sini-orvokit teekannuin sivuitse.