Vait katsoo ne ja syvällä on tuttu kummastus, — kuin onnen templit entisnä. Se liekö hairahdus?
Mut hyvä hairahdus se lie ja siitä riemuitsen: Vain yks on onni, jot' ei vie meilt' elo arkinen.
Sit' onnea ei viedä voi, jot' emme ottaneet. Se lempi kauniin muiston soi, jot' oomme haaveilleet.
Kaks yhtyy toinen toiseensa ja usein toistaan lyö. On lempi parhain suudelma, Viola, kuudanyö!
ULLA.
Ah, majatalon emäntä kuin omenainen! On perä pyöreä ja poski puolan-paistavainen ja silmät viattomat, vienot, luomipeitot. Jok' aamu varhain torille hän pyörii ja piikaparvessansa ja hellan eessä punottain hän hyörii, hän munat paistaa, keittää hienot keitot.
Oi Ulla-kulta, — rouvan nimi Ulla on, niin pulskea ja vetreä ja hurskas, moitteeton: Nuor pappi usein istuu sen rouvan eessä ja Herran sanaa haastaa. Ja kirkossa käy Ulla, veisaa virttä ja katsoo sinisilmin kurkihirttä ja ripset kylpee veessä. Syy onkin: kuoli mies kaks vuotta sitten, murhe, vaiva kaivaa, raastaa.
Se arvon rouva aina ahkeroi. Muut touhut tuskin lepohetken soi, jo neuloo hän ja heiluu kiikkastuoli. Ja siinä laulelee hän "Korkealle kukkulalle" tai "Nuku, rauhaton sydämein" ja heleästi rallattaa. Syy onkin: nuoruuttansa säteilevät viel' Ullan posket, juur saapuu kevät. Niin, kevät jälleen: puutarhassakin alkavi taas työ ja huoli.
Ah Ulla, armas nainen, omenapuittes parhain omenainen, vain kerran vasta kukkinut oot, Ulla. Se ei lie paljon. Pois siis talven virret. Uus veisu, Ulla; sulaa muutkin kirret. Nyt rallattelet: "Nuku, sydämein". Ai, sepä siitä laulustas vain havaa. Niin, uljas Ullasein, sä majatalon emäntä, nyt avaa sun porttis, oves kuninkaasi tulla!
Ken on se korkee kunniasi kuningas? Vain köyhä, kiertävä ylioppilas; yön tullen kolkutti, kun aukes anisowkan kukka. On takki nappi-vajaa, ah sen vian kai nähnet, Ulla, muuallakin pian. Mut jos on huono takki, niin sametist' on lakki. Ja ruusunpunaisina liivit paistaa, vaikk' onkin purppurastaan mennyt nukka.