Mut vakaalta hän näyttää. Miks silmänsä niin ovat suru-mietteiset? niin miettii Ulla. Ai, ällös usko! "Herjee!" Ulla huutaa, kun yönsä jälkeen vieras kyökkiin pouvaa: "ei, ei saa tänne tulla!" — "Mut enpä aio maistaa ma kattiloita, asiaa on mulla. Jos voisitte mua työssä käyttää, niin, vaikka kantelemaan uuninluutaa". Niin vieras virkkaa, piiat nauramahan. Mut puistoon valkeana kukkivahan ylioppilas se katsoo, huokailee. Ja huokaisee ja katsoo nuorta rouvaa:
"Ai mikä uhkea puutarhamaa! Mantaalin pellot. Tulis muokkauttaa: Niin, aivan totta; syytä, rouva kulta, ei ole kummastella, silmää maahan luoda. Viraton olen, köyhä niinkuin rotta. Kuin ennen laulettiin: Pojasta herraa aiottiin ja herran takki oli yllä… Mut toistaiseksi päin pyttyä on kaikki mennyt multa, en virkaa oikeata keksi. Mut — kesäiseksi nyt rupean puutarhuriksi, ihan totta! Jään tänne! Työstä voi täyshoidon suoda!"
"Herjee! Sun siunaa!" omenainen huus. Mut vieras hän on itse totisuus. Ja — kuinka käykään, Ulla, on kesärenki sulla! Ei ole laiska, se raiska, — kuink' ahkerasti kuokkii marjamaata! Ei sitä nähdä saata, ei siedä, vaan täytyy virkisteeksi viedä jo kahvia ja funtta-pulla. — Mut rouva pojan luo kun käy, niin tääpäs jo kuiskaa: "Sinisilmät, — näyttäkääpäs." Kuink' Ulla punastui, ei virkkaa saata.
Ja viikko toinen, — ai, miten vakaalta hän ensin näyttikään, se poika juupeli! nyt heittämään hän kuusen käpysillä tohti jo aivan rouvan rintaa kohti, se tuvan loinen. Päin Ulla kupeen käänsi, uljaan, suuren, ja lehtikuusen juuren taa piiloutui: Voi, hän niin pelkää! — Ja kevät huumaa, omenapuissa kukat lepattaa, on tuuli armasta ja kuumaa, sen veren hehkuun saa. Jo palaa rouva, sydän lämmin läikkyy. Voi virsiniekkaa parkaa, hän ympärilleen vilkkuu, säikkyy, ylioppilaalle kaulaan karkaa ja suutelee: "Nyt suutuitte? Voi, elkää!"
Se päivän työksi riitti. Sylikkäin he iltaa istui, leski huokas näin: "Voi meitä, voi teitä, voi herjee, mikä liekään tullut mulle, kun teitä suutelin. Mut naisen kuumaa sydäntä nuoruus huumaa. Jos tietäis tämän Niklas-vainaa, kun kehyksistään katsoo tuosta, — mun järveen pitäis juosta! Se oli vasta mies, niin, reilu, pulska mies, saat uskoa. Hyi, naurat! Pilkkaatko kenties? El' uskokaan, sa raiska: pelkkää lainaa on rakkauteni, jota annan sulle!"
Puutarhuri nyt rikkaa ristiin pane ei. Mut mitäs rikat ristissä? Hehei, on hällä risti rakkaampi, on ristillinen rakkaus. Oi onnekkaat nuo kevät-ajat autuaat! He lempi öin, he lempi päivin, illoin, ja milloin alhaall', ullakolla milloin. Kun kysyi tarhuri: "Mua lemmit, Ullani?" "Juu — lemmin!" nauroi Ulia, "niin hiidesti!" Ja seuras niskan-nakkaus.
Te, hyvät maisterit ja tutentit, te elkää olko kuin puutarhurit! Hän on niin laiska nyt raato, raiska: Hän istuskelee vaan nyt kammarissa ja sauhuttelee pitkää vaha-koppaa kuin sultaani, ja fetsi punainen on päässä hällä, ees ja taakse sen noin nyökkää tupsu, kun keinuu tuolissaan hän, senkin kissa. Ja kulta jaloissansa istuu, laulaa ja vuoroin kaulaa. Tai taitaa se hälle ommella nyt taas yöpaitaa, se armas, hupsu. Tai suukoin peittää ja punssit keittää tai kantaa hummereita, väskysoppaa. —
On kiittämättömyys maailman palkka pahan, — niin myös ylioppilahan. Kas, vaikka Ullalta hän lemmen sai ja ruuan, vaatteet, joka sunnuntai hän alkaa jossain juosta: hän juo ja rallaa ja tuttuin kanssa tanssii keikkarallaa. Se Ullan rinnan hyys, ja pyhin syystä tuosta hän kirkoss' istuu taas ja veisaa melkein itkein: "On pidot meille valmistettu!"… Mutta ei ylkää aatella voi muiskailutta. Se synnin juuri onpi juuri sitkein.
Kun tulee maanantai, puutarhurinsa Ulla jälleen sai: Ai, ai, ai, kuink' Ulla kolttusillaan heilui, huiski ja kyynelposkin virren tuiman kiekas: "Vai naisten luona, vai? Sit' elä valheeks väitä! Ma juoksen järveen: — sanopas nyt muuta!" Tuo sulttaani vain ihmetteli näitä, — siks kunnes Ulla itse leppyi, kuiski: "Vai lepytellä tahtoisit? Voi, viekas! No — anna nyt jo suuta."
Ah, päivät onnekkaat, nuo nuoret, autuaat, omenapuut kun kukassansa hohti! Mut kesät rientää pois ja syksy saapuu, kurjet kiilaa ilmoja ja kiitää etelätä kohti. "Oi majatalon emäntä kuin omenainen!" nyt huokailee ylioppilas ja rinta se nyyhkii tuskaa katkerinta: "Tään majatalon kesti puolestaan kai riittää. Taas täytyy tieteen oppiin tai viimein hulluin koppiin. — Siis tässä avain, jonka ikkunastas öin usein mulle heitit, kaiku vastas. Nyt täytyy kaikesta vain sua kiittää."