"Oi sulttaani, miks hylkäät piippusi ja fetsin punaisen ja kiikkastuolin, ja armahas?" niin Ulla lohduttelee hellin huolin. Nyt viime yötä lepäät vuoteellas ja nainen vieressä; yölamppu pieni palaa. Ah, viileet' olkaa sivelee vain piltti: "Kuink' olit, Ulla, mulle sentään kiltti." "Oi, enhän!" huudahtaa nyt Ulla, riemuaa ja kääntyy kohti, suutelee ja halaa.
HEINÄKUU.
Ma läksin heinäkuuta katsomaan. Mun mieleni ol' oudon suruinen. Kyll' armas päivä huikas taivaalta ja vaarat hohti alla autereen, veet, virrat kiersi rantaa kimmaltain. Mut helle-nurmissa jo sirkat soi, ol' ilmassa syyspuolen raskaus. Mun mieleni ol' oudon suruinen, kosk' oli kesä vienoin mennyt pois.
Tuoll' yläpuolia, päivärinteellä ruis nuokutti jo tähkää kypsyvää, mut notkompana vehmaan niittymaan siniset kiilsi kukat, valkeat. Ah, heilui horsma päällä raunion, mut angervoista tuoksu hekkuman kuin kuolon-kukan nousi: niinpä sen oon usein uupuneena haaveillut. Soi sirkat ruohistossa vieressäin. Mut alhaalla jo ruohon rauta kaas ja luokoin kalman-tuoksu leuhahti. Siell' liikkui välkähdellen viikatteet: mies keski-ikäinen ja vaimonsa kokosi siellä ruokaa karjalleen. Mut lapsi istui pientarella noin ja lauleskeli lapsen-lauluja. Mun mieleni ol' oudon suruinen, kun kummull' uinuin, sydän raskaana, kosk' oli ajat parhaat menneet pois.
Ja sattui jälleen silloin kulkemaan sen kautta nainen, armas minulle jo niiltä vuosin, joiden jälkeen on keväinen tuuli kertaa seitsemän pois karistanut kukat kirsikkain. Hän tuli luo ruispellon piennarta. Jo kaukaa tunsin tutun vartalon, suloisen ennen, nyt, ah, uupuneen. Ja kasvoilleen sai punan hienon taas; syyn tuntenut kyll' olen ennen tuon: kun nainen kypsä lasta halajaa. Ja vartaloaan, raukka, kallistain ja luomet sulkein, hymy huulillaan hän mulle käden puhtaan ojensi ja kutsui kanssaan maata kulkemaan. Mut mieleni ol' oudon synkeä, vaikk' ilvehtien naurun naamioon sen kätkin, niinkuin kuolon heinäkuu. Ja vastasin: Ei aikaa, aikaa nyt! Ei aikaa. Katso, tuolla helteessä noin kokoovat nuo ruokaa karjalleen. Ei aikaa, arvaathan, teen heinääni! Niin, täytyy tässä runo laatia, vain runo, heinää, heinää karjalle.
Ja kesän korkeus paahtoi uuvuttain, syys-öitä ennustellen sirkat soi. Mut tuolla kieri virta kimmaltain pois ulapoille, alla autereen.
BRUNETTA.
Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla, jonka istutimme, josta juovuimme. Aurinko jo vaeltaa ylhäällä taivaalla kantaen sydäntämme kultaisella maljasella tuulien suhinaan, lintujen lentoon, äärille taivaan, jonneka hattarat hopeaiset haihtuvat.
Brunetta, mikä oli se viinapuu? Oi, naurava tyttö oli se viinapuu. Kuin koiperho tuleen minä karkasin siihen, ja halukkaasti etsin sen rypäleistä unheen.
Niin tanssimme yön kuin valkeat peikot. En nähnyt muuta kuin sinut, oi viinapuu, kuin sinut, Brunetta, kiharoissasi raskaat tertut.