Nyt nukkukaamme, Brunetta. On vaikea valveille taas onnesta herätä. Nyt hervotkaamme, Brunetta, kuin kuninkaat patjoille ruusuisille, kuin vainajat multahan maan, ah, ilman tuskaa. Niin raukeana, kultaisna sa yhä mulle kimallat, sinä viinapuu, kiharoissasi rypäleettömät tertut. Aurinko vaeltaa vakaana taivaalla kantaen sydäntämme kultaisella maljasella. Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla, jonka istutimme, josta juovuimme.
SILKKI-EEVA.
Voi sua, kurja Eeva, kuink' olit kelvoton! Se oli Helsingissä, — ja kevät-ilta Luodoll' on. Soi verannalla viulut ja meri hohdon saa hopeisen, mutta maljat kuin kulta kimmaltaa. Ne sielulleni purjeet antaa, ma kiidän pian kohti haaveen rantaa. Mut — voi sua sitten, Eeva, niin halpa, tunnoton!
Ma lähtöä jo viikoin tein maalle: juhla viimeinen! Ah, kuink' on raskas jättää pääkaupunkimme, riemut sen. Siis lähdön kyynel-malja! Ja sähkö-liljat syttyvät ja nauru, riemu raikkuu! Mut tuolta rannat hämärät ne kaupunkimme kuumottaa kuin muuri. Mun kauneus-onneni on suuri. Mut ah sua, Silkki-Eeva, kuink' olit kunnoton!
Ja hetket viistää, kuistit jo tyhjenee, ei soitot soi. Siis vielä maljaan, veikot: se onnen käyttäköön, ken voi, siks kunnes viime hetken lyö gongongi, on vallalla yö, — kaikki melkein mennyt muu paitsi kunnia! Ah, onni, että kunniaa ees kantaa! Ja sitten kohti kaupunkimme rantaa taas pursi vie, mut silloin, — voi Eeva kunnoton!
Löi laine laiturilla ja paistoi kevään suuri kuu. Ja joukko raikaellen se sinne, tänne hajautuu. Käyn haavein kadun vartta, — hän silloin tullut on: on tullut keinuin, notkuin, hymyillen, vallaton! On kahiseva silkkihame yllä ja poskillansa ruusuin hohde kyllä, — mit' aikaan viinin kultaus saa, Eeva, onneton!
Hän seisahtuu ja katseen luo syrjään, hymyää. Ja kumartaa, ja silmät ne alta harson sinertää. Voi, silmät läpi harson ne siilaa mun, ne huimaa mun, kun povens' aallot liikkuu. Ja kuulen kuiskailun, ja notkeasti puoleeni hän kääntyy ja ruumistani vasten kiertyy, vääntyy. Mut ontuu, häijy, toista jalkaa! Hyi, halpa, arvoton!
Mut kainalooni silloin hän käden äidillisen vei. "Haa", virkoin, "kuuhut kyyhky! Mut köyhä olen, kultaa ei. Muu kaikki mennyt, paitsi…" Se huokaisemaan hänet sai. "Ja onnuthan sä, — armas! Sa itse helvetti oot kai, täys turmaa, piinaa, myrkkyä ja tulta?" Ah, pian aseet vei hän multa! Pois tempas käden, — siitä kuink' olin onneton!
Pois rinnat käänsi uljaat, — ja huokas hiljaa, loukkautuin. Ja surulliseen silloin ma profiiliinsa hurmauduin. Loi silmät jäykät maahan ja nyyhki: "Kuinka voi niin kurjaa, kurjaa luulla. Mies mua raukkaa rusikoi. Mut onnetonkin rakkautta halaa." Voi, mitä näyttikään hän syötti-palaa se rouva, Silkki-Eeva, se viekas, kelvoton!
Ma sentimentaaliksi taas muutuin, runo-haikeaks: "Ah, ylväs, kaunis rouva, mik' autuus sille, jolla kaks vain markkaa, moinen hyvyys, alttius suuri. Muu mennyt paitsi kunnia on juuri." Ja siitäpä hän katsantoon sai riemun jälleen: "Kulta, et usko kuinka altis oon!" Niin aukes sulo-suunsa salpa: "Oon altis, altis, halpa ja hehkun rakkauden tulta." — Niin, totta halpa, halpa, ei kallis, mutta halpa, tuo Eeva vallaton!