Niin mentiin: "Herra taivaan", hän kuiski, "minkäs onnen soi. näin nuoren, hellän kullan! Mua rikkaat vanhat vartioi: ne kuljettaneet kesäksi ois kylpemään mun Riigaan. Mut — minne pistää mieheni? Ja minä hitsin Riigaan tai muuhun Portoriigaan! Ma tahdon vain sun kammioos, sa poika vallaton!"
Ja mentiin, mentiin — huhhei! Hän oven pieleen pysähtyi ja punasteli, armas! Siks kunnes kaulaan köynnöstyi ja syliin kietoi, kuhersi ja väänsi. Ja hameen silkki-välkkyisen hän kiirehesti heitti. Kuin paratiisin käärmehen kiils silmät, kun hän halas käsin sekä jaloin. Kuin lohikäärmeen tulessa ma paloin, — voi kaarikulma, punasuu, voi Eeva vallaton!
Kun aurinkoinen nousi, hän silloin myöskin naurain nous, ja kureliivit, silkit hän puki jälleen, niinkuin jous taas pinnistyivät lanteet. Ja posket maalas punaisiks ja otsan puuteroitsi ja nosti hapset korkehiks. Ja suuta suikkas: "Näkemiin". Ja lakkarini aarteisiin hän syventyi: "Ah muistoks nää mulle tulkohon", — niin nauroi rouva vallaton. Ma laskin hänet alas — ikkunasta. Ja sieluni kuin noussut raikkahasta se kylvyst' oli, huhhei, — se rouva verraton!
Mua meren lokit nauroi, nuo aamun kauniit kirkujat, ja nauroi kalamiehet, jotk' ikkunaani katsoivat. He nauroi, minä nauroin. Ken nauraa viimeks, parhaiten se nauraa. — Miserere, jos silloin oikein tiesin sen! — Ja sitten? Maalle, aika lähdön-vinhaan. Mut mitä siellä huomasinkaan! Voi, voi sua, rouva, Eeva, voi peto, arvoton!
Voi arvoton, voi halpa! Nyt kuuta kaks oon istunut kuin vanki, kapusiini ja öljyt, myrkyt maistellut; ja tunnen jalot herrat ja hyper-manganaatit Albergit, protargoolit ja kaikki saakelit! Ne seurassaan ei anna nostaa sarkkaa, ja piimään mennyt mont' on markkaa. Voi kuinka olit halpa, sa tyttö kunnoton, sa rouva, Eeva, nainen! Lyö Luoja häneen salpa kuin masto mahdoton!
EL PICADOR.
Oi pikku picador, mik' ilo suuri sulla on arenalle tulla ja härkää ärsytellä! Sä alat lähennellä niin viatonna, vieroin pahuutta, viheltäin. Mut härkä silmin kieroin sua katsoo, kääntyy päin. Se taitaa epäellä, se uhkaa, kaapii santaa.
Mut kun et puna-liinaa sa huiski, naudan-piirtaa, niin härkä miettii: Ethän sa lie toreador, kuin lammas käyskelethän. Niin taakseen tulla antaa; mut tuskin arvaakaan, jo istuu niskassaan sun piikkis, kauniit tupsut. Ja kun se suuttuu, tuolla jo seisot syrjäpuolla ja sikarisi savuin kautt' ihailet, kun avuin ne teuhaa toiset hupsut, ah, arvokas toreador ja — härkä.
Ai, pikku picador, sä varovammin päly on härkä jalo, suur, ja tiedä, sill' on äly! Kun huomaa se sun juones, se puskee, puhkoo suones. Jo suuremmatkin juur se sama nauta tallas. — Ja kuules: härkä tuo jos runo-arenallas on se kuin luulen, suo mun tietää, mitä sitten jää penkkiin katsojitten?