Pikkuinen Jeannette…
Sataa, sataa lunta.
Minne kiirehet, neiti? — Iloiset silmät tummat kiiltää sateensuojan alta, hymyy veitikalta:
"Niin, — ja tahtonet?"
Jalat pienoiset…
Sataa, sataa lunta, viimaa huokaa, viiltää: Eikö kummaa unta joskus nähdä sais, että rakastais toistaan ihmisetkin, joinkin hetkin?
Silmät mietteiset: Päivät neule-töissä piinaa, elon huolta; säästää toista puolta unelmissa öissä. — Miten hymyilet! Nimesi? "Jeannette."
Köyhän kammiossa juhlavalot loisti: silmät herttaiset, — kun hän kepsin poisti, kengän pienen, jossa välkkyi lumikiteet. Puseroisen siteet päästi, ruusuiset povet paidan alta hohti; kainoksuin, peittäin, punastuvi kääntyi, hymysuin. Silmät iloiset, tummat. Oi Jeannette!
Levätkäämme näin tässä vierekkäin, sanaa ei, vain suuta. Vaikka jotain muuta lahjaa sitten tois tämä toisillemme, jos niin elo sois, nyt vain vaikenemme. Että nähdä unta kummaa joskus sais, että rakastais toistaan ihmisetkin, joinkin hetkin.
Sataa, sataa lunta.