"PYHÄ FRANSISCUS".
"Pyhä Fransiscus" loikoo linnan muurilla maass' armaiden muistojen, kun paistaa päivä heinäkuun. Ah, ei ole ympäri Assisi, Umbria, mut silti se on isänmaa. Ei kaapua munkin hällä, ei nuoraa vyöllä, hiuskiehkuran keskeltä päälaki kiillä ei — aivan vielä. Mut silti hän on Fransiscus, vain sporttihatussa ja nenällä kakkulat, — sen näköinen olla hän voi nykyaikaan! Niin, maata kutsuu hän äidikseen, tuult', aurinkoa, sadett' taatoiksensa; ja siskoksi nurmen-nukkaa, joka nuokkuu vieressään. Ja sääli sielunsa täyttää maan-matosta kohtaan, veikkoa tuota, jok' eessään kuumalla paadella ryömii, kuin säälis hän itseään.
On takana tornit, nuo vanhan-ruskeat, nuo ontoin tykkiaukoin kuin pääkallon silmin. Myös kappelit, kalkki-valkeat kuin ihmisen sielu. Siell' uinuu linnassa muistoa monta, siell' ennen ritarit ylväät seisoi käsi miekalla, otsalla rauta, — vain leluja, pahvia vain. Nyt loistaa pihoissa paahtuva hieta ja kuuset helteessä huokaa yön-mustina kuin sypressit haaveiden haudalla.
Mut valleilla tuuli käy! Ja lentää hiudut piilipuun kuin ihmisen elonpäivät pois, — alas aaltoihin, virtahan vievään ja järvelle aavalle, jossa hopeoitaan aurinko seuloilee, — hopeoitaan: vain valon harhaa! Mut kaukaa tummana kuultaa, sini-tummana poutaisten pilvien alta ylt' ympäri armas maa: sen kartanot kaukaa harjuiltaan, nuo korkeine pihakuusineen ja kirsikkatarhoineen.
Näin muistojen kultalaan ja kaihoon menneen lapsuusmaan ja kirveleväiseen toivottomuuteen on vaipunut tuo Fransiscus, tuo muumio melkein. Mut nainen luonansa istuu: hän sykkii, hän tuntee, hän elää! Hän astellut äsken on rinnallaan ja hän alabasteri-sormin, joita vain ylhäältä tumma kalvosin verhoo, on kättänsä koskenut. Ja pysähtynyt ja silmin suurin on katsonut, kummastuin. Ja kätensä korkeuteen kuroitellut on hän, joten vyötärö kutsuen piirtyi, pyhä Fransiscus hymyili vain. Ja nainen on tepastanut kuin valkehin vinttikoira ja nauranut leikkien, pilkallaan. Ja taas kädet kietovat ojentanut kuin kiertyvät käärmehyiset, mut Fransiscus silmänsä sulki ja puraisi huultaan. Nyt naikkonen jalkansa pienoisen tuo lähellensä, kohdalle astuin, matalaisessa valko-kengässään ja virkkaa: "Kas tuossa päänalainen sulle, — sinä sellainen, — pyhimys!" Ja sitten niinkuin pilari seisoo vait aivan ja tuskallisna. Suu hymyssä. Kunnes viimein hän näin huudahtaa: "Oh, mitä oon, — kuin madonna! Ja sinä — pyhä Fransiscus!"
"Pyhä Fransiscus!" Niin, on herttua hän ollut, ja viittansa purppuraa. On kruunut hälle hohtaneet. Kädet uskolliset ne miekan kahvaan on tarttuneet häntä seuratakseen. Soi soitto, maljat kuohui. Toi kukkasen neitse rintaan. Hän niin rikas ollut on! Ja nyt on pyhä Fransiscus!
Käy taivaan tuuli kusta hän tahtoo. On mielensä kellastunut. Ei taistoa, ilkkaa, maljaa hän halaa. On sielunsa ahdas selli vain ja kylläisyys ja äitelä "spleen" on sellin seinällä ristinpuu. — Niin miettii "pyhä" Fransiscus.
Ja alkavaa kuoleman kaipuuta ja kätkettyä sydän-vaivaa vait hän kärsii — itsekseen, hän vierellä nainen uskollinen: Oi maa, mun äitini, sa huikenteleva, hedelmöivä, joka synnytät miettimättä sekaisin heikkoa, hyvää, ma olenko itseni syy? Siks suo minun mietteet unhoittaa. Sun nurmellas, parmaillas olla vain. Ja aurinko, loistava taatto yks, joka teit valollas minut onnettomaksi, epäilykseni lämpösi surmatkoon! Ett' uneen vaivun, sun valkeutes tyhjyyden sielusta saan. Ja taatto toinen, sa tuuli, mun vilvoita vaivautuneen ohimoita; ja oi, suvi-sateen vihma, sa jäähdytä ilma mun keuhkoini kuumain hengittää. Saat kiitokset, maan-mato, multa: Sa näytät mulle, kuinka kestää myös täytyy ihmistä heikompain. — Kun kaikki mennyt, tunnen, kuolee, nyt ristinpuulla.
DELILA.
Mies makasi maassa pää helmoissa naisen, kun kammioon synkkään kuun sirppi hohti ja sen viri aalloilla kiireesti siirtyi. Hän polvia armaita kietoi ja nyyhki: