Svea sanoi aivan vilpittömästi:
"Niin, niitä on täällä maalla miehiä, joilla mahtaa olla sellainen näkemyksen lahja! Onhan se varsin mahdollista. Mutta … kuinkas minun kurkkujeni siellä kaupungissa käy? Kypsynevätkö ne? Tuleekohan nyt vielä poutaa … kun alkukesä oli niin sateista?"
"Minkä?" kysyy Käkriäinen. "Kurkkujenko?"
Hänen tekisi mielensä olla vastaamatta, sillä hän ei siedä niitä kurkkuja, samoja peijakkaita, joita hän oli juuri tänä aamuna sanonut piruiksi ja kertonut paiskelleensa seinään. Svea jatkoi:
"Niin, kurkkuja … meidän vain, herrasväen, syömisiä. Mutta tepä … tepä olette mainio mies! Te, joka tiedätte kaikki, ettekö voisi nyt sanoa, onko loppukesä kauniita vai rumia ilmoja?"
"No, paremminkin rumia … elokuu … pitäisi olla", vastasi
Käkriäinen.
"Hyi, hyi!" huudahti Svea. "Kuinka te viitsitte … sellaisia pahoja meille! Mutta mistä Käkriäinen on sen huomannut?"
Svea katseli oikein koreasti Käkriäiseen, joka tuumi:
"Hm … no … suoraan sanoen… Mutta … arvaakohan moni tuotakaan, kuinka hevosen saa terveeksi, jos se on kipeä sarvenista?"
"Hevosen?" kysyi Svea.