"No, mitäpä siitä, mitäpä siitä! Muuten vain puhuin", sanoo kauppaneuvos. "Mutta arvelin … että oliko Käkriäisellä muuten jotain asiaa … taloon?"
He, Käkriäinen oli tässä harmistumisessa ihan unohtanut sen jauhopuuhansa. Nyt vastaa hän hiljaisesti, melkeinpä nöyränä:
"Mitäpäs sitä … meikäläisellä… Mutta olisihan sitä … entistä… Jauhoja arvelin kävellä tuolta myllyltänne pyytämään. Mutta kun kuulin, että komesrootti on kotona…"
"Jaha", sanoo kauppaneuvos. "Jauhoja… Saahan niitä…"
"Niin, mutta", alkaa Käkriäinen, tarkoituksella päästä puhumaan, että hän tahtoisi niitä jauhoja velaksi. Ja siksi hän kysyy johdannoksi, että missähän ne ovat niissä hinnoissa nykyään?
"No, siitä ennätetään", vastaa kauppaneuvos, joka aavistaa Käkriäisen epäröivästä äänestä, ettei hän voisi jauhoja heti maksaa. Ja onhan Käkriäinen velaksi saanut häneltä ennenkin. Ja lotjatöillä se on velkansa maksanut. Se on ollut varsin edullistakin Konstalle. Kauppaneuvos hymähtelee, heilauttaen torjuvasti kättään:
"Eihän tässä nyt ketetä nahkaa … naapureilta. Ja mitäs mennä myllylle … onhan se jyväaitta täälläkin … kun kerran kotiin satuttiin. Paljonko pitää? Mennään aittaan."
Putkinotkon Käkriäinen ilostuu jälleen. Pian tallustelee hän kauppaneuvoksen perässä välikamariin ja keittiöön, pistäytyen ovista puolittain kylki edellä, niinkuin hänellä, leveähartiaisella, yleensä on tapana liikkua vieraissa paikoissa, muulloin paitsi vihastuneella tai pöyhkeällä päällä ollessaan, jolloin rohkeus tuo hänelle taidon tunkeutua ahtaastakin reiästä suoraan. Ja keittiössä uskaltaa hän sitten ilmaista kauppaneuvokselle, joka ottaa suurta avainta toisten joukosta naulasta, ettei hänellä nyt olisi niitä rahojakaan: hän maksaisi sitten vasta … jos hän olisi komesrootista siihen kelvollinen.
Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo, ettei hänellä nyt ole oikein aikaa periä maksua. Ja kävellessään pihan ylitse suuren aitan luokse hokee hän:
"Antaahan olla, kyllä ennätämme, antaa olla…"