"Mitä … häh. Muikkusen Heluna! Ajakaa pois, ajakaa hemmetissä."
Topi ajaa. Heluna ei ole millänsäkään. Käkriäinen ryntää päin sitä, hän ärjähtää niin, että rytöinen notkelma, jossa lehmät seisovat, kaikuu järvenlahteen saakka. Hurja juoksee sinne tänne, pelkää lehmiä, tunkeutuu Ananiaksen jalkojen väliin. Usutettuna se ryntää, näykkäisee Helunan jalkaa ja taas perääntyy. Toiset vieraat lehmät selkiävät pöllästyksestään ja rupeavat pakenemaan. Mutta mennessään ne vielä seisahtuvat ja kokoutuvat nyt sen paikan ympärille, missä Hurja on. Muljottavin silmin ne kulkevat sitä kohti ja laskevat sarvensa puskuun. Juutas Käkriäinen hosuu niitä väärällä petäjänoksalla, ja karjahtelee Helunalle ja kiskoo sitä sarvista. Poika ei ole millänsäkään. Topi katselee isänsä kiskomista. Pikku Sanelma hihkuu ja hyppelee. Heluna ei tottele.
Silloin aikoo Juutas Käkriäinen iskeä nyrkillään Helunaa poskelle, mutta samassa Ananiaksen pyssy pamahtaa Muikkusen akan lehmän korvanjuuressa, pamahtaa ilmaan: Ananias vain lystikseen laukaisee. Käkriäisen korvat tillittävät. Härkä pelästyy ja lähtee kömpimään selkä köykyssä rytöjen poikki ylämäkeen päin, kun taas kaikki muu karja laukkaa yhtenä rymynä alas lepikkoon, niin että Topi ja Sanelma tuskin saavat erotetuksi siitä omat lehmänsä pois. Ja pahin kiusa heillä on pelästyneistä lampaista. Siinä on juoksua. Sitten kuuluu metsästä kaukaa ainoastaan Sanelman kimakka kirkuminen ja Topin suun pörinä, kun hän matkii paarmoja, säikyttääkseen sillä lehmistä ilkeällä pörinällä vierasta karjaa Putkinotkon mailta. Pikommia saavat vieraat lehmät, sen erottaa kellojen hurjasta rompotuksesta: vaskiset ja rautaiset kellot soivat tahdikkaasti kuin juoksijaoriiden aisakellot.
Juutas Käkriäinen pyyhkii hikeään. Ananias seisoo naurahdellen hänen vieressään. Silloin ilmestyy Malakiaskin siihen, kirves ja Ananiaksen hylkäämä koppahattu kädessä. Hän kysyy:
"Missä ne kantturat ovat?"
Malakiaksen perästä tulevat vielä kauempana itkevä Repekka ja lauhkea, sinisilmäinen Ester.
Malakias jatkaa:
"Annettiinko niiden lähteä?"
"Mitä? Annettiinko?" kysyy Juutas Käkriäinen.
"Lihaksi ne olisi pitänyt panna… Niinkuin isä sanoi", vastaa pohjaltaan rehellinen Malakias, joka on melkein vieläkin äkäisempi kaikesta Käkriäisten omasta kuin Juutas Käkriäinen. Malakias jatkaa: