Ja yhtäkkiä hän naurahtaa, nolosti ja samalla sydämensä pohjasta:
"Sainpas minä tuon Pertukan ääntämään…! Jo ajattelinkin, mitenkä minä sitä, kun se… Mutta arvelin, että kun… Jopas älähti, hahaha. Ja sitten … se Konsta Könönen ja se tyttö… Ne kun juttelivat… Kuulkaahan mitä juttelivat! Ne … että maailma on palli."
Juutas on silmänräpäyksen vaiti. Sitten hän huudahtaa vihaisesti ja lujasti:
"Mutta se on vale!"
Muuta ei hän hetkeen sano.
Maunon Pertta on kadonnut tuvasta. Mauno alkaa torkkua.
Leja on kahvitellut mummonkin, ja nyt herättää hän Saaran, täysi kahvikuppi kädessä.
Saaran päätä pakottaa. Hänen mieleensä johtuu se laivamies … ja oleskelu siellä Lutmitvuoren harjulla, kaupungin laidassa, kanervissa. Hän on ollut jo heräämäisillään toisten hoilotukseen. Horteessaan on hän kuullut puhuttavan haisemisestakin. Nyt katselee hän istualleen kohoten kulmiensa alta ympärilleen. Äidin tuikea silmäys tuolta taikinakorvon luota, jossa hän on juurta sotkemassa, antaa Saaralle syytä pelkoon, ja hänestä tuntuu kuin nyrpistäisi Lejakin hänelle nenäänsä. Haisiko hän itse vielä … oluelta ja muultakin? Leja, mokoma… Mauno voi juuri siksi murjottaa, että ovat puhuneet Saarasta. Maunon Pertan Sanelma istuu niin pystynenäisenä. Perttaa ei näy sitä, joka oli kai Saarasta alkanut puhua.
Ennen kaikkea äitinsä epäilyt haihduttaakseen ponnistaa Saara päänsäryssäkin itseään, kertoakseen, mitä kaikkea siellä kornetissa oli katselemista. Monta tuntia se sellainen oli vienyt, ihan totta. Kahvia oli siellä keitetty tyhjästä, kahdessa minuutissa. Ja käärmeitä oli näytetty, mustia ja punertavia, ja kirjavia! Sellaisia ihmeitä! Ja kiikkuneet olivat korkealla katon rajassa. Ja jalopeuroja siellä oli ollut.
"Elähän, elähän!" huudahtaa Juutas Käkriäinen ihmetellen.