Rosina huudahtaa mummolle:
"Menisitte siitä … niin että hippulat vinkuu…! On se nyt saarnaaminen. Ja Leja, niitylle se nyt on mentävä, voi tulla ukonilma! Ja Sanukka, sinulla nyt on messuaminen! Herkeätkö siitä! Heti paikalla kätkyttä vatkaamaan."
"Minä en vatkaa", inttää pieni ja musta Sanelma.
"Mitä? Vai et. Mutta kun minä sinut vatkaan!"
"Minä luen", väittää Sanelma. "Kinkerilukuja. Anna meille synnit anteeksi… Minä osaan sen kun Leukkokin osaa. Minä uskon, etten omasta uskosta taida uskoa… Nyt unehtui."
"Turpa kiinni!" ärjäisee Rosina. "Voi minun päiviäni … noita synninkyöriä! Eikös noista nyt saa kalua millään. Kun … kun … minä otan sinut, Sanukka, ja kiskon kuin pajunparkkia!" kiljaisee Rosina viimein niin, että tuvan ikkunat rämähtävät.
"Minä en vatkaa pentua! Luukasta! Lihakasta. Minä lähden heinään!" jankkaa itsepäinen Sanelma.
Repekka seisoo rahilla päätyikkunan edessä, laahaavassa villapaidassaan. Ester pitää häntä lattialta käsin kiinni. Repekka on kuullut mummon ja Lejan lukevan Luojasta, ja Sanelman ja Topinkin. Nyt kurkistelee Repekka kallioiden takaa kiiltelevään petäjikköön, salaperäiseen metsään, ja hokee:
"Jumala hoi! Älä tule tänne, Jumala hoi, älä tule."
"Älähän nyt", huudahtaa Rosina Repekalle. "Älähän, Repekka … eihän se
Jumala … kuule… Huuda, sinä, lapsi, lehmiä… Yömiä…"