Ja sitten hän kysyy, minnekäs se esikoinen, Malakias jäi? Eikös sekin jo savua tupruttele? Rosina vastaa, ihmetellen mielessään yhä enemmän, kuinka Muttinen on näin ystävällinen, että mitäs Malakiaksesta… Vetäneekö tuo ehkä välistä Juutaksen piipusta… Mutta tuollapa tuo Malakias näkyy istuvan monttöörin luona, sitä katselemassa. On se nyt sille ihme, ei henno äärestä luopua, hihii…
Vielä iloisemmaksi tulee Rosinan mieli, kun neiti menee kätkyen luokse ja ihastelee siinä pientä Luukasta. Nostaa hänet syliinsäkin, hellästi, ja pitelee siinä, katselee Muttiseen ikäänkuin ällistellen, ja huudahtaa:
"Voi hellan-kuutis! Katso nyt, katso tätä."
Hän katselee Muttiseen niin palavasti.
Rosina ajattelee ylpeänä ja iloissaan, että onpas köyhälläkin jotain, mitä rikkaat kadehtivat. Eiköhän tuokin tuollaista haluaisi, tuo neiti…? Vai eikö Muttinen, vanha mies, saane? Sillä kyllä ne… Lieneekö heillä sellainen Luojan määräys, paremmillakin yksi, etteivät he saa kaikkea, mitä tahtovat. Se niin keventää Rosinan sydäntä. Vai jos ei tahtoisi…?
Melkeinpä ystävällisesti alkaa Rosina silloin jutella neidille, joka pitelee lasta käsivarsillaan, että sellainenhan se on hänen viimeisensä, vaivainen se on tuo ihmisen pentu. Ja että varokoonhan ryökkinä koreita vaatteitaan, sillä nämä piskuiset … vesittelevät.
Rosinan kieli laukeaa vähitellen. Sulavasti hän alkaa ihmetellä, että milloin se herra ajaa minkinlaisilla neuvoilla … milloin milläkin potkumasinalla.
Ja hän alkaa jo puhua kahvistakin … tuliaiskahveista.
Mutta silloin sanoo neiti, etteihän niitä nyt, tällä kertaa, ennätetään ne sittenkin. Hyvin ennätetään. He olivat ajaneet tälle puolelle kysymään, saisivatko he maitoa. Ja olisiko sitä Rosinan maalaiskermaa, niin hyvää. Entä Putkinotkon perunoita… Täksi illaksi … sitten varmaan Ananias toisi säkillisen lisää. Ja sitäpaitsi on neidillä huvilalla järjestämistä, joten he eivät joudakaan nyt juuri tässä kauan olemaan.
"Entäs, turkkilainen, sauna?" huudahtaa Muttinen.