"Mie en tule risukkoon kipeällä varpaallani."
"Eikä siitä Jopista ole oikein apulaiseksi", arvelee Topi Muttiselle alkaen hitaasti kieputella siimaansa vavan ympärille. "Yksinäni noita sain äskenkin hakata."
"Vai yksinäsi", kuuntelee Muttinen, ja hän näyttää rupeavan kaivelemaan housujensa takataskua. Sieltä nousee ensin paperossikotelo ja sitten kukkaro, jota Topi katselee ilostuvasti. Kukkarosta ottaa Aapeli nyt kymmenpennisen ja tarjoaa Topille. Topi naurahtelee kainostellen. Hän unohtaa onkensa, pyyhkäisee märkää nenäänsä, ja tulee ottamaan rahaa. Ottaa, ihmetellen, että niinpäs antoi Aapeli kuin kauan sitten… Nyt ojentaa Muttinen hänelle taas toisen kymmenpennisen. Ja vielä toisen … Ja vielä neljännenkin.
Silloin vilkastuu pikku Sanelmakin. Hän alkaa hokea:
"Tuo varvas … taisi liota vedessä. Ei ole niin kipeä enää. Tuntuu terveemmältä. Terveemmältä se tuntuu!"
Aapeli Muttinen näyttää hänelle lanttia. Kiireesti heittää pikku Sanelma onkensa pensaaseen, kaapaisee rahan herran kourasta, ja huudahtaa mäelle Rosina Käkriäiselle:
"Mie tulen puita hakemaan. Topin kanssa … Tulen."
"Odotahan", sanoo hänelle halveksivasti Topi, joka kerää kalojaan sammalikosta. "Eihän siitä mitä … jos ei ukkomies itse lähde."
"Ukkomies? Häh? Sinä", huudahtaa Muttinen katsellen pientä Topia.
"Pi-rru", sorauttaa Topi. Hän toistaa saman kuin äskenkin: että hän se oli hakannut tupapuut, ja ensin vetänyt mökille suurimmat lepät, kun Malakias on kipeä. Kyllähän se Malakko muuten jaksaisi: kantaa se niskassaan vaikka kokonaiset petäjät. Mutta nyt oli ottanut myrkkyä. Ja pitäähän Topin auttaa Malakkoa, koska Jopi on ruikelo. Ja luulivatpa Topi ja Malakias jo näiden puiden piisaavankin. He olivat aikoneet kaikki kolme tulla tänne, lähteä täältä sitten…