Ja samaa tulee Rosinan suusta loppumaton määrä.
Juutas-parka ähkii ja puuskuttelee. Hän on vihainen. Hän örisee. Tekisi mieli lyödä akkaa, mutta nuo lapset… Ja joskin hän välistä lyö hevostaan ja vielä harvemmin lapsiaan, niin hänkö … akkoja!
Viimein hän ärjähtää, kun saa Rosinalta sananvuoroa:
"Kun ei … kun ei minun anneta olla rauhassa!"
Sitten ryntää hän pihalle. Ei matalasta veräjänkohdasta, vaan kömpii suoraan aidan ylitse. Hän harppailee kiireesti miesten aitan luokse. Ja pujahtaa matalasta ovesta aittaan. Ja siellä alkaa hän penkoa vaatekasaa, joka on lattialla, höyläpenkin tapaisen takana, sillä hän on taitava puuseppäkin, jos milloin tulee ryhtyneeksi toimeen ja löytää mistä sahansa ja höylänsä.
"Ei anneta ihmisen … ihmisen olla rauhassa", äännähtelee hän edelleen aitassa. "Missä nyt lienee se hattukin…"
Niin muristen hän tempoo jalastaan huopikkaat ja ottaa nurkasta vaatekasasta ruskeat lapikkaansa, leveät ja kiveräkärkiset. Sitten nyhtää hän rimsuhäntäiset housut jalastaan ja etsii sijalle toiset. Pyhäiset housunsa hän etsii, tai paremminkin kylähousut, sillä arki- ja pyhäpäivillä ei Käkriäiselle ole muuta eroa kuin että hän voi sunnuntait pötköttää täydellisessä rauhassa, jos on makuutuulella. Eikä Rosina saa houkutelluksi häntä kirkkoon juuri koskaan. Mutta harvoin Rosina itsekään kirkkoon joutaa. Työpuuskan tullessa möyrii Käkriäinen pellolla pyhänäkin. — Mutta nämä housut! Näitä harmaita kylähousuja täydentää hän nyt vielä kylätakilla, unohtaen siinä kiireessä kuitenkin vaihtaa liivejä. Ja nyt työntää hän rajusti jo päähänsä parempaa hattuakin, paiskattuaan karvaisen reuhkansa höyläpenkin alle. Se ainoastaan juhlatiloissa käytetty hattu, joskin pojat anastavat sen muulloinkin, jopa pienimmät äyskäröivät sillä vettä pois veneestä, se hattu on hyvin leveäreunainen ja sinertävä. Se on huopahattu, Muttisen entisen, lyhytaikaisen rouvan hattu, annettu pikku Lejalle tuuhealla höyhenellä varustettuna. Mutta kerran kaupunkiin lähtiessään ei Juutas löytänyt vanhaa hattuaan, jota penikat sitäkin kuljettelivat. Ja silloin johtui hän katselemaan Lejan saamaa hattua. Kiukuissaan repäisi hän silloin siitä irti sen kukon tai teiren hännän, kuten hän sellaisia koristeita nimittää, ompeli toista liertä edestä vähän koholle, ettei se ollut silmiä sokaisemassa, ja paineli pohjankin kuopalle niinkuin miesväen hatuissa. Siten oli hän omistanut itselleen sen hatun kylähatuksi.
Nyt hän on jo melkein valmis. Minnekä hän lähtee? Sahan hovilleko ja myllylle?
Ei hän sinne lähde. Hän lähtee matkalle. Lääniin. Jonnekin hyvin kauas. Sillä hän on ottanut orrelta ja asettanut viereensä myöskin ruudukkaan kapsäkkinsä, saman, jota hän on keikuttanut mukanaan kävellessään korpijoonia myymässä. Mutta eihän hänellä ole nyt viinojakaan matkalaukkuunsa pistää?
Sitä ei mies kuitenkaan ajattele. Vielä ottaa hän rahakukkaronsa, jossa on muutamia seteleitä, housujensa oikeaan taskuun. Ottaa vanhan ja ruskean arkkunsa pohjalta, jonka hän teki muinoin renkimiehenä ollessaan avioarkukseen. Mutta hänen jalkansa ovat paljaat, ja toinen sukkakin puuttuu. Ei sitä löydy aitasta mistään. Perhanaankos se sukka…?