"Entä … millä minä sitten siellä kaupungissa ostan?" kysyy Rosina.
Käkriäinen murahtaa jotain kyllästyneesti ja katselee maahan. Sitten vääntää hän housujensa takataskusta mustan ja litteämahaisen kukkaron ja työntää sen Rosinalle, torjuen kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet.
Ja sitten nousee hän paikaltaan ja lähtee taas mennä jöröttämään, heittäen kapsäkin selkäänsä. Kiipeää rantakallioilta ylös metsään.
Rosina katselee hänen menoaan, nytkäyttää niskojaan hiukan myhäillen, ja rientää takaisin mökille hommiinsa.
Minne Juutas menee? Sitä hän ei ole tullut vieläkään ajatelleeksi.
Kaupunkiin hän ei ole aikonut mennä. Kylille vain, jonnekin. Lääniin.
Sinne tekisi hänen mielensä kulkea. Kulkea erilleen.
Ja jokin alkaa kaivaa rintaa kuin alakuloisuus. Äsken on kiukku siinä voimakkaassa rinnassa lietsonut niinkuin pauhaavat ja pölisevät pajanpalkeet. Yhä polttaa otsassa se suuttuminen… Ettei saa olla rauhassa … omine aikoineen! Että pitää tulla se rähinä!
Nyt vasitenkin, kun hän juuri oli rupeamaisillaan suosiolla taas töihinkin ja aikoi lähteä ilomielin hankkimaan evästä niille kasakoille, lapsille.
Kävelee, kävelee.
Johtuu sitten siinä vähitellen ajatuksiin, että nyt ne muut juovat kahvia siellä mökillä, seinättömässä tuvassa. Kyllä se Leja oli kai keittänyt sen varikon valmiiksi, ei siinä oikeastaan ollut äkäilemistä… Ja tunnin parin päästä rupeavat ne kotona syödä riuhtomaan. Riuhtomaan Putkinotkon isoja ja murakoita perunoita, Käkriäisen omia viljelemiä, koko Kenkkuinniemen ja läänin parhaita, sellaisia, että omenatkin niiden rinnalla ovat pelkkiä paskia. Mitäs nämä nyt omenat… Muttisen, ennen … ruuan rinnalla. Ei niistä oikean ihmisen maha täyty. Ja voita ne syövät! Ja perkaavat eilisiä kaloja, jos ei Ananias liene sattunut tänäänkin verkkoja nostamaan. Olihan niissä eilen siianpoikia ja muuta. Ja piimää ne hörppäisevät päälle, piimää, joka täyttää vatsan sihiseväksi ja poussahtelevaksi kuin käyvä kaljatynnöri.
"Paskia", murahtaa Juutas Käkriäinen itsekseen, istahtaen karjapolun varrelle vihantaan notkelmaan, tuskin puolen virstan päähän Putkinotkosta. Ja hän kaivaa housujensa taskusta tupakkakukkaronsa, sen toistakymmentä vuotta sitten ison pässin pusseista tekemänsä, Hiesun myllärin tapetun pässin pusseista, hänen koko ikänsä kestävän ja pojillekin perinnöksi jäävän. Ja piippuunsa hän pistää, ja imee kaksi piipullista oikein kiukkuisesti, yhtä mittaa. Siten istuu hän keskellä kirpeää savupilveä. Nyt hän sylkäisee ruosteenruskeain hampaittensa särkyneestä kolosta ja sanoo itsekseen: