"Hyh … tästä nyt yhdestä suuruksesta! Elää tuota ilmankin … ihminen."
Että saisi olla rauhassa, yksin. Miksi eivät ihmiset elä keskenään rauhassa?
"Tahtovat olla yksinään … siinäpä se aihe ja liikutus onkin."
Mutta nyt hän on yksinään. Hongikon rinne tuolla lämpenee. Petäjät suhisevat hiljaisessa tuulessa. Kangas huokuu ja hengittää.
Siinä hän käännähtelee, työntää leveän naisenhattunsa takaraivolle ja katselee maahan. Hän katselee pian muurahaisia, joista hän, Kenkkuinniemellä ja muuallakin tunnettu parantaja, osaa valmistaa voiteita kihtiin. Ja voiteita hän osaa tehdä muihinkin tauteihin. Ja kuta kovempi on rohdon aihe, sitä paremmin se parantaa. Punatauti nyt lähtee lehmistä helposti, vaikkei hän sano, millä se lähtee, kun häntä kutsutaan taloihin lehmiä parantamaan. Mutta ei siinä tarvita sen enempää kuin että panee venäjänlehteä puteliin korpijoonin sekaan, ja sitä antaa lehmälle… Ja apteekkirohdoista hänellä on kokemus. Hän tietää, mitä ovat keripukin rintatipat, kaiken syövän voide, kolmen sormen linjamentti. Ja kuolleen vuoteen juuri. Mutta lasten yskään ei pidä panna sievettä enempää kuin yksi pieni pisare … niinkuin siilaamalla, veteen. Kaikenlaista hän on oppinut muilta, vanhoilta. Ja itsekin keksinyt uusia. Ja jos eivät ne rohdot aina auta, niin joskus ne auttavat. Ja sen auttamisen ne ihmiset muistavat. Niille ei vain pidä itse mainita, milloin ne eivät auta. Ja sen paremmin ne auttavat, kun ei sano, mitä niihin on sekoitettu. Sellainenhan vie voiman…
Ja niin paljon hän on saanut ihmisiä ja elukoita voima-aiheillaan paranemaan, ettei häntä Kenkkuinniemessä sanotakaan turhaan Putkinotkon jumalaksi. Sillä jos siinä nimessä on pilkkaa ja leikkiä ihmisten puolelta, niin on siinä toinen puoli tottakin. Joten se Rosinakin, jos se ei olisi äkäpussi ja tulistuisi … jospa se oikein tietäisi, minkälainen mies hänellä onkaan! Sellainen jumala vaan on, poppa, muka. Ja tietäähän nyt sen: pelätäkin häntä pitää…
Yhtäkkiä näkee hän maassa jotain uutta. Se on sellainen … eluke. Hän kaappaa sen sukkelasti isoihin sormiinsa ja katselee, haistelee sitä. Voi hylky, kuinka haisee pahalta!
Siitä jos tekisi rohtoa johonkin! Kolotukseen taikka muuhun. Siitä voisi tulla. Se on väkevää, ja tauteihin pitää olla väkevää. Ja sillä voiteella kun voitelee, niin jos ei silloin vika lähde, niin ei millään! Siinä on sellainen voima, koska se haiseekin kirpakalta.
Jos nyt kuka kysyy Kenkkuinniemellä tai muualla neuvoa, ja tahtoo rehellisen puheen kuulla, niin kuulkoon, että maassa on sellainen … iso juoksija, kiiltäväkuorinen kuin messinki, taikka paremminkin niinkuin kuparossi. Ja siitä jos keittää voiteen … ja panee sekaan pirtua, oikein väkevää … se on tärkeä luokka siinä … niin se auttaa paremmin kuin apteekkarien keitokset. Ne sellaisten keitokset … paskia!
Viimein Juutas Käkriäinen ottaa matkalaukkunsa, jossa ei olekaan mitään tavaraa, ja ontuu keveänlaisesti takaisin kotiaan kohti, vaikkakin varaten silmäkulmiinsa Putkinotkon mökin lähistöllä vielä vakavan ja suuttuneen ilmeen.