Kymmenes luku
Saksanheisi pilkistelee seinän alitse Putkinotkon tupaan, jossa perhe on suuruksella. Rehevä on se heisi niinkuin nokkospehko. Lapset ne ovat maistelleet sen pensaan marjoja tuolla Muttisen Aapelin huvilalla, ja vaikka ne olivat äiteliä ja happamia, joten silloinen pieni Malakias paiskasi kokonaisen tertun seinään, lienevät hän tai muut lapset niistä muutaman syöneetkin, kuten pennut nykyäänkin koettavat niitä syödä, koskapa heisi nyt rehottaa täällä mökin nurkalla. Samalla tavoin on Putkinotkon mökin pientareille ja pikku laaksojen siimekseen siirtynyt viini- ja karviaispehkojakin. Tosin on Käkriäinen heinäntekoaikaan tai peltoa kyntäessään sukinut ja nykäissyt noita marjapensaita pois, sukinut viikatteellaan ja repinyt kiukuissaan paljainkin käsin niitä pistäviä vesoja, sillä joutavia ne ovat hänestä, koska ihminen ei elä marjoilla. Esimerkiksi puolukat saattavat olla hyviä, koska hän on jo niihin tottunut, mutta ei niilläkään elä. Metsot ne marjoilla! Ja samoin hän arvelee ilkanäköiseksi tätä heittäkin, siinä ihan seinässä kiinni, missä se tukkii hänen mielestään kaikki ikkunat. Ja lisäksi se mädättäisi, jos pääsisi nousemaan puuksi, tuvan seinät pilalle. Niinhän hyötyvät syreenit ja puuherneetkin Muttisen seinämillä. Ja Rosinakin sanoo, että puhtaan sen pitää rakennuksen ympäristön olla, ei metsää, vaan kyntömaita. Siksi on Käkriäinen montakin kertaa sivaltanut tämän heiden poikki. Mutta niinpäs on maa väkevää ja höystyisää tuossa paikassa, jossa lapset aina talvella pistäytyvät, että pensas nousee yhä uudestaan, lykäten yhtenä kesän alkupuolena juurivesoista miehen vyötäröille ylettyvät haarat. Eikä Juutas ole tullut viitsineeksi kaivaa maasta pois juuria, joita peittelemässä on viholaisiakin, pahannäköisiä paholaisia. Se häneen huolikoon työntää kynsiään, ja varsinkaan ilman rukkasia, muuten kuin oikein suutuksissaan! Eipä silti, ettei hän, jos oikein sisulle pistää, sysäisi kouraansa niihinkin, kasvoipa tuossa vaikka käärmeitä. On hänellä sellainen koura ja sellainen luonto! "Se on toinen aihe siinä … se sellainen", sanoo hän.
Varjon puolelta se heisi tupaan pilkistelee. Mutta toisaalta jälleen, etuseinän alta, loistaa sisälle pihan heleä nurmikko, ja samoin aurinko, joka paistaa ylempänä olevasta ikkunasta. Muista ikkunoista ei se vielä paistakaan. Ei etelänpuolisesta läheskään, josta se hautoo vasta keskipäivällä ja suurimman osan iltapäivää. Mutta silti hörisevät jo kärpäset tuvassa. Aamu on lämmin, ja päivästä lupaa tulla kuuma.
Kärpäset hörisevät paksuna ja mustana parvena. Ne tuprahtavat sieltä täältä, kaikkialta. Varsinkin pöydän kohdalla on niitä sakeanaan kuin noki ilmassa lampun savuttaessa, ja pöydällä kuhisee niitä kuin missäkin muurahaispesässä. Ne ympäröivät aterialla istuvien päitä. Ne pistävät ja imevät. Ne suhisevat ja soivat yhtenä säveleenä. Ne ponnahtavat lentoon, jos niitä karkoittaa korvistaan, ponnahtavat kimahtavalla äänellä. Ja jos niitä lyö huivilla, tuprahtaa niitä ilmaan satojen parvi. Eivätkä ne vähene tällaisesta tuvasta, vaikka niitä makaakin jo kirjavanaan rikkaisella lattialla, raheilla ja ikkunanlaudoilla, kellii kuolleina, keltaiset vatsat ylöspäin, maistettuaan kärpässienistä, joita on tuotu punanloistavista kärpässienilehdoista ja pantu paistettuina ja sokerilla ripoteltuina uunin reunoille, niin korkealle, etteivät pienimmät muoskat pääsisi nuolaisemaan niistä sokeria. Mutta kymmenin verroin on niitä yhä lentämässä ja humisemassa, korviin ja silmiin tunkeutumassa. "Kukapa Luojan luomaa kärpästen sukua hävittäisi, jos Luoja tahtoo kärpäsiä lisätä", sanoo mummokin, joka istuu uunin ääressä ja jonka niskaa kärpäset nipistelevät. Mutta Ananias suutahtelee ruokapöydässä, koska ne hörisijät tunkeutuvat sieraimiinkin, vaikka luulisi niillä olevan muutakin syömistä. Ja syömistä muulloinkin kuin ihmisten ruoka-aikoina. Ovathan huttuiset padat öisinkin pankolla, ja pöydällä on maitolamparoita ja leivänmuruja.
Mutta pikku Repekalla, joka aterioi vatsa paljaana rahin ääressä seisten, kun taas toiset pikku lapset istuvat polvillaan permannolla saman rahin ympärillä, hänellä ei ole aikaa ajatella kärpäsiä, vaikka ne lentävät hänen suureen lusikkaansa. Tukka tummien ja ruokahalusta kiiltävien silmien edessä, viisi kärpästä poskellaan, koettaa hänkin tavoittaa hapanmaitoa lasten yhteisestä kupista, noita meheviä ja suuria kokkeleita, jotka kelluvat vaaleassa sinnussa. Hän koettaa, koettaa. Mutta hän ei ennätä. Vaikeaa on hänen tunkea kuppiin lusikkaansa, jota hän pitää kiinni keskeltä vartta, tuohon hyppelevään ja heilahtelevaan kuppiin: niin nopeasti saavat toiset siihen aina peltiset lusikkansa, päreestä reväistyt lastunsa taikka paljaat kouransa. Aina on kupissa käsiä, jotka vievät vimmatulla kilvalla toisiltaan kokkeleita. Milloin oikeita, milloin vasempia käsiä, kun taas hampaat puraisevat vapaina olevista käsistä rajusti leipää ja nieleksivät Putkinotkon meheviä ja vasta kaivettuja kesäperunoita. Kuppi tyhjenee kiireesti. Silloin hätääntyy Repekka. Hän katselee ällistynein silmin toiseen ja toiseen rahin ääressä ahnastelijaan. Ja hän huomaa kauneimman kokkelin Jopin suussa! Hänen ruskeat silmänsä välkähtävät. Ja yhtäkkiä karkaa hän päin Jopia rahin ylitse, ja pieksää piimäisellä lusikalla häntä vasten naamaa, itselläänkin suun ja nenän ympärykset ja kädet piimässä. Pieksää, ja silmät säkenöivät vimmasta.
"Saakeli soi!" huudahtaa Jopi ensin. Pikku sisko lyö yhä. Silloin kiivastuu Jopi. Hän ponnahtaa poikki rahin, iskee Repekan paksuun ja tanakkaan kurkkuun, josta pääsee parahtava ja surkea itku. Kevyt ja lyhyt rahi, Juutas Käkriäisen kyhäämä kapeasta laudasta, siirtyy ja kolisee siinä rytäkässä. Mutta eipäs kuitenkaan kaadu, koska sen katajanhaarukoista tehdyt jalat harrottavat leveällä. Perunat pyörähtävät kuitenkin maahan. Ja kuppi kallistuu ja piimämaito siinä läikähtelee. Topi kiroilee sorakielellään. Pieni, musta Sanelma, Repekkaa kolme vuotta vanhempi, hipiältään kuin mustalainen ja luonnoltaan kuin pippuri… Sanelma, joka on saanut nimensä Mauno-enon tyttären taikka oikeastaan Maunon Pertan tyttären mukaan, ystävyydenosoitukseksi siltä ajalta, jolloin Mauno ensi kertaa rupesi auttamaan Käkriäistä, neuvoen häntä myymään viinaa ja hankkien sitä hänelle, vaikka silloin ainoastaan tilapäiseen hätään, sillä muutamaan vuoteen ei Juutas sitten vielä tullut ruvenneeksi vakituisesti sitä myymään … seitsenvuotias Sanelma, hän ärjyy, ja polkee jalkaa ja itkee kiukusta ja noituu:
"Saatanat, saatanat…!"
Mummo rupeaa ihan kauhistuksesta siunailemaan, istuessaan niska pystyssä siellä liitän eli hellan ääressä. Siellä hän kampaa nyt tukkaansa ja etsii päätänsä, vedellen tukkeutuneella luukammalla hapsiaan niin että rasahtelee ja hilseet pölisevät. Ja tähystellessään kampaa läheltä nenäänsä, silmin, jotka punertavat vanhuudesta ja ovat kuin särjen silmät, tarkastaa hän myöskin, kuinka hänen särkensä paistuvat tuossa liitän suussa, josta tuprahtelee savua tupaan. Sillä uunikin on vialla, on ollut jo monta vuotta: sen kupeet ovat halkeilleet raoille, ja leivinuunin päälaki on savella paikattu. Paikkaus kohoaa uunin päällä kuin suunnattoman kalakukon kuori. Joskus lehahtaa hellasta, kun aamuinen tuuli vielä hengähtää, paitsi savua, mustanpunaisia tulenkieliäkin, ikäänkuin haluten päästä nuoleksimaan mustunutta seinää. Ihme, ettei se tuli tartu mummoonkin. Mutta hän istuu hiukan syrjemmällä hellan suusta, etteivät liekit kärventäisi häneltä silmiä. Ja silloin, kun ei tuulen henkäystä tarvitse odottaa, kumartuu hän varovasti katsomaan kolmea pientä särkeään, tikussa paistuvia. Eilen on mummo ne kalat itse onkinut.
"Voi hyvä isä noita pentuja! Mitenkä ne kiroilevat!" siunailee mummo.
"Ja mistä pitää tuon Sanelman tietää, mikä se h—ra on?"
Täten on näet pikku Sanelma juuri huutanut Esterille. Entäs toinen hyvä, tuo Topi! Sen pitää tuota tulipussia, Sanukkaa, taas ärsyttää! Ja sanoa häntä Syhelmäksi, niinkuin se ei jo muutenkin heittäisi penkiltä kaikkea pitkin lattiaa, lusikat ja kupit ja kaikki. Itsensä sietäisi Topin saada selkäsauna. Kas, kas, tuolla tavalla paiskii toista potateilla.