Ananias ottaa viikatteensa aitan salvaimesta ja kulkee koivun alitse kallioiden taakse. Sinne juoksee Hurjakin. Ja sinne katoaa Hurjan perästä valkohapsinen Ester ja Esterin taluttelema Repekka sekä musta ja villi Sanelma. Hälisten kaikuvat menevien äänet tuvan takaa.
Myöskin Juutas Käkriäinen alkaa mennä, mutta sanoo pikku Sanelmalle, että hän viipyy vielä hiukkasen … hänellä on vähän katselemista. Ja hän katseleekin sitten tuvan takana olevia suurempia perunamaitaan. Ja niistä luo hän silmänsä mäelle, josta näkyy, peltoon puskevan pienen metsäniemekkeen reunamitse, kulmaus hänen leipäviljaansa, paikoin jo kellertävää ja kahisevaa ruista. Tekisi mieli kävellä tarkastamaan, onko vielä paljon maitoisia jyviä. Mutta hommaanpa tästä on ruvettava! Tuonne alas niitylle on mentävä! Juutas menee. Ja seisahtuu nyt alempana, melkein niityn reunassa, katselemaan kaaleja. Siinä pistää hän tupakkaakin piippuunsa. Hyh, mitähän noillakin virkaa, noilla kaaleilla. Juurimato niissä on, koska ovat kannat noin hoippuvia: kaatuvat melkein, jos potkaisee lapikkaan kärjellä. Ja enimmät lehdet riippuvat lakastuneina jo näin aamulla, vaikkei päivä vielä oikein paahdakaan. Mitä se Rosina enää noppii niiden lehdistä matoja, kun kerran juurista nousee uusia matoja lehdille, juurimatoja.
Ja hän tietää, että juurimatohan se on tässä paikassa, sillä kaalia ei pitäisi tehdä monta vuotta perätysten samaan paikkaan. Mutta hän kun ei ollut tullut antaneeksi Rosinalle uutta maata. Koska hän ei välitä kaaleista. Sellainen työ: kitkemiset ja kastelut ja näppimiset. Eivätkä kaalit kuitenkaan kasva, vaan juurimato syö ne aina. Ja talvella ne kaalit märkänevät kuopassa. Eivätkä kaalit täytä mahaa. Toista se on potatti. Mutta kaalit, hoidelkoot niitä naiset, istuttakoot minne tahansa. Ja syökööt, näitä matojen tappamia ja sitten märkäneviä.
Viimein joutuu hän niitylle. Siellä on Lejan nopsa viikate jo kaatanut sievoisen alan heinää, paitsi että hänen kätensä ovat hajotelleet eiliset heinät karheille, vielä hiukan kasteesta höyryävät. Tuolla vilkahtelee nyt Leja lammin perukassa, pajupensaiden välissä, punainen alushame päällä ja selkä kumarassa. Vikkelästi vetelee hänen koukkuvartensa tantereeseen heinikkoa, joka kasvaa siellä rannempana korkeanakin. Suoraan kulkee hänen itsekseen kaatamansa reuna. Ja muistaapa Leja raapustella ylemmäksi metsän rintaan päästessään kivien kolotkin ja leppien juuret, niinkuin Juutas on lapsiaan neuvonut.
Jopas on Topi sinne kerinnyt. Mutta istuu siellä suurella kivellä, isänsä karvareuhka päässä, ja soittaa, töröttää, paksulla ja kumeaäänisellä putkella, umpinaisesta päästä halkaistulla… No, soittakoon nyt vielä hetkisen. Niin on Juutas Käkriäinenkin soittanut … ennen lapsena … paimenpoikana… Isänsä kuoltua, mökkiläisen… Siellä takamaiden taloissa, ihan kuin tällä niityllä. Lieneekö niitä silloinkin ollut putkia näin paljon kuin täällä? Tuossa ovat ojien reunat täynnä ja heinikossakin sakeina tupsuina, noiden keltaisten kukkien seassa…
Mutta niityn yläreunalla, kuivalla kummulla, on pääskysenhattuja. On tätä koreutta! Ei tarvitsisi tätä Muttisenkaan muualta kuljetella.
Ananias on hiaissut viikatettaan ja alkaa niittää. Mutta ei laske veljeä edelleen Leja, väsymätön ja ahkera tyssi!
Nyt vingahtavat pienimmilläkin lapsilla putket soimaan, Topin tekemät, kimakammalla äänellä kuin Topin putki.
Juutas Käkriäinen menee Ananiaksen ja Lejan luokse, kehottelee ja kiittelee heitä. Kiittelee Lejaa: se tyttöhän se tässä talossa töitä tekee…
Käkriäinen huokaisee hiukan. Ja sitten tahtoo hän ryhdistäytyä, ja hän toruu toisia lapsia, sikäli kuin kukin ansaitsee. Jo ärähtää hän pikku Sanelmalle, jonka pilli ihan repii korvia: