Leja on jäänyt niitylle vaalimaan pikku Luukasta. Sinne ne muut menivät… Ananiaskin. Ei tuosta heinänteostakaan. Isäkin lähti töistä.
Ja isä myy viinaa. Ihmiset ovat siitä ensin puhuneet Lejalle, ja onpa hän itsekin sen huomannut. Ovat kyselleet … ilkkuenkin ja pilkallaan. Eikä Leja ole ruvennut valhettelemaan. Vaan on vastannut hiljaa:
"Onhan se … myynyt vähän."
Sellaisesta tulee häpeää…
Mutta Saarasta ei Leja ole hiiskunut kenellekään, ei edes äidillekään, siskosta, joka on tunnustanut, laivasta tänne tultuaan, saaneensa pikkuisenkin.
Ja Leja on nähnyt sellaisen unen: miehen, joka oli pitkä kuin mitä nuoraa … miehen pää ylettyi tuvan kattoon…
Ja hänkin, Leja, oli äsken tässä hyppinyt … ja jumalansanaa sillä tavalla… Mitähän se unikin, sellainen?
Viidestoista luku
Laiva on kierrellyt kaupunkiin, teräväkeulainen ja vanha "Sandels". Ensin lahden ohitse, jonka taustalla on kuultanut Muttisen ruskea huvila, ja salmien lomitse, joiden rannat ovat nousseet joskus korkeina, mutta tavallisesti matalampina kallioina. Siellä täällä poukaman perukassa paistaa halkopinoja tai propseja, ulkomaille, Pietariin tai maan isoimpiin kaupunkeihin meneviä, karun seudun melkeinpä ainoa vientitavara. Sitten tuli suuri, vaaleansiniseltä hohtava järven selkä. Kaukaa ulapan rantamilta näkyi viljeltyjä vaaroja, joiden korkeimmille kohdille talot ovat kavunneet, tummat kylät tuulimyllyineen ja kaivonmiekkoineen, heinäkuisten peltojensa keskellä. Välistä on poikettu pieniin laitureihin, joihin tultaessa laiva on hiljentänyt vauhtiaan ja sen potkuri purskuttanut niin, että Jopia on oikein pelottanut laivan tärinä. Hetken päästä on "Sandels" lähtenyt jälleen ulapalle päin, ja sen kone on taas jymisyttänyt nytkyttäen kuin huono sydän. On soluttu salmista ja käännytty milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja yläkannen matkustajat, joina on enimmäkseen porvarisväkeä, kun taas välikansi on rahvasta varten, ovat nyt kahvinsa ääressä ihailleet, jos heistä joku on ollut sellainen, uuden aukean takaa paistavaa aurinkoista rantaa: siellä on hiekkainen rantaäyräs, jonka aallot ovat syöneet jyrkästi sortuvaksi, loistanut punaisen kellertävänä viiruna. Ja jonkin tukkiyhtiön metsä punaisena: soleita petäjiä pitkältä, kuin kirkon pilaristoa. Siten kierretyn Kenkkuinniemen toisella puolella oli Vaskilahden talo, entinen herraskartano, nyt Matti Muikkusen oma. Ja kauempana Könölinin saha ja myllylaitos, tiilisine savutorvineen, lautatapuliensa vieressä.
Mutta sahan lahdella, kun ajettiin taas pienen järvenselän poikki ja ihan sahan sivuitse, on liikuskellut joku pieni höyryalus, petäjänkuorista rupaisessa vedessä, hinaten proomuja. Lahden perällä seisoi ankkurissa korkeita ja vihreäreunaisia lotjia. Joku niistä on uponnut peräkajuuttaa myöten pohjaan. Ne ovat Könölinin vanhimpia ja hylättyjä halkojen ja voin kuljettajia.