Viimeinkin hän ne otti. Kun Putkinotkon herra, Aapeli Muttinen, oli jo vuosia aina täällä maalla kesäisin käydessään niistä nurissut ja nalkuttanut. Ja näkyttänyt siitä, että Käkriäinen oli antanut niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli hoitanut Putkinotkon mökkiä, tupansa ikkunoiden mennä rikki. Eikä ollut korjannut ruutuja muuten kuin ensin päreillä ja sitten rievuilla, ja sitten heinillä täytetyillä pusseilla ja viimein oljista punotuilla matoilla ja vanhoilla housuillakin. Joten ikkunoista valui talvipakkasilla vesi puroina seinille ja mädännytti pian honkaisetkin hirret. Muistakin asioista se oli nälkyttänyt. Mutta eipä Käkriäinen ollut toppanaankaan Muttisen sanoista. Ei varsinkaan ensi aikoina, jolloin se olikin ollut hyvä ja lauhkea mies, se Muttinen. Lauhkea aivan kuin silloin, kun se oli antanut tämän Putkinotkon mökin Käkriäiselle. Antanut omaksi, niin alkoi Käkriäinen luulla, sillä Muttinen oli paitsi lauhkea myöskin varakas mies. Ja ne suulliset vuokraehdot ne houkuttelivat Käkriäisen siihen hyvään luuloon. Sitä ennen oli Juutas Käkriäinen asunut tuolla aivan korvessa, vielä kauempana kaupungista kuin tämä Putkinotko. Kievarin mökissä hän oli asunut. Siellä hänellä oli kahdeksankymmentä possakkapäivää vuodessa, suoritettavia sellaisina aikoina, milloin isäntä vain halusi, vieläpä puolet niistä hevospäiviä. Mutta silloin oli Muttinen ostanut tämän Putkinotkon paikan ja rakentanut huvilansa tänne. Ja hän oli tahtonut tänne Käkriäisenkin, vuokralaiseksi tai hoitajaksi taikka voudiksi, vartioimaan talvisaikaan huvilaa varkailta, ja sen pensaita ja puita jäniksiltä. Siitä velvollisuudesta oli hän antanut Käkriäiselle Putkinotkon pellot ja maat vapaasti viljeltäviksi.
Hoidettaviksi ihan niin kuin Käkriäinen itse tahtoi.
Muitakin ehtoja oli vielä. Kiviaita olisi Käkriäisen ollut tehtävä huvilan puutarhan ympärille, vähitellen, vuosien kuluessa. Ja vedettävä muutamia kymmeniä kuormia talvessa mutaa sinne omenapuiden ja pensaiden juurille. Mutta nyt on Käkriäinen melkein mielissään, ettei hän ollut täyttänyt niitäkään vaatimuksia. Ja mitenkä hän olisi täyttänyt? Kun on niin paljon noita penikoita, lapsia, elätettävinä! Ja joskin eräät niistä ovat olleet jo vuosia suuria, niin eihän niitä tullut sellaiseen työhön komennetuksi. On ollut omiakin töitä. Ja Käkriäisen on tässä täytynyt levähtääkin, komentamasta ja touhuamasta, koska hän ei ole itsekään saanut käsistään noita töitä.
Sillä Käkriäisellä on, kuten anoppi, — tuo tungeksiva mummo, mutta tässä asiassa kyllä totta puhuva, — usein sanoo, sellainen merkillinen nukuttamisen tauti. Tautia se saattaa olla: tauteja on monenlaisia. Niin uskoo Käkriäinen itsestään, ja on ehkä oikeassa.
Ja senkään tähden ei Käkriäinen ole tullut näinä kymmenenä vuotena noita velvollisuuksia täyttäneeksi.
Ja siitä nyt Muttinen vähitellen suuttui, ja rupesi lopulta möyryämään paitsi kiviaidasta ja mudista myöskin muista aidoista ja rakennuksesta.
Että hänen, Juutaksen, olisi ollut hoidettava Muttisen mökkiä. Rikkaan miehen, jonka Käkriäinen luuli lahjoittavan koko mökin hänelle: niin huokeilla ehdoilla antoi hän sen hänen hoitoonsa, ja yksinäinen mies se on. Oleskelee täällä ainoastaan kesillä, eikä aina kesilläkään. Nytkin on vielä kaupungissa.
Ja sanoihan Muttinen aikoinaan, että jos Käkriäinen täyttäisi ne ehdot, mokomat, niin hän antaisi Käkriäiselle oman palstan…
Siihen omistamisen unelmaan tottui Käkriäinen niin, että antoi mökin rakennuksenkin rappeutua.
Ja silloin Muttinen rupesi komentamaan, että Käkriäisen olisi ollut sitä hoidettava kuin omaansa. Siitä näki Käkriäinen puolestaan, ettei se annakaan hänelle tätä mökkiä. Ja hänkö nyt hoitamaan vierasta mökkiä! Ja korjaamaan vierasta rakennusta!