Ja samassa alkoi Kukkelman jo köntiä pois työstä, turvakodille päin. Tylsän piilunsa jätti hän hirsikasan viereen. Olikin jo iltapuoli hyvässä menossa.
Nyt kurkistelee Sakris Kukkelman jälleen turvakodin portilla. Mimmi
Rumfelt on pihalla. Sakris huudahtelee kuiskaten:
— Mimmi von Rumpfelt!
Mimmi tuli, kysyi portin raosta, lehtevien puiden varjosta, salaperäisesti:
— Kuulkaas nyt: onko rakennusmestarissa miestä?
— Miestä… Minäkö? huudahti Sakris nopeasti.
— Naisten asioissako?
Ja hän päästi mukulaisesta kurkustaan iloisen naurun … särähtävän ja kimeän ja ikään kuin hirnuvan naurun. Ojensi polvensa, joihin hän oli kämmenillään nojaillut, pisti peukalot liiviensä kainaloihin ja alkoi kävellä edestakaisin portilla … poskissa hehku, mikä tulistui sikäli kuin hän nyt kehui ja kuvaili, kuinka paljon hänellä oli ollut naisia … niin paljon, ettei hänellä ehkä ole sormiakaan niin monta, että heitä kaikkia luetella saattaisi… Ja kuinka ne kaikki olivat olleet rakastuneita häneen, tyytyväisiä häneen: olisivat antaneet vaikka sydänverensä hänen tähtensä … syöneet hänet … elävältä. Mutta hänelle ei ole kuka tahansa kelvannut. Hänen oli täytynyt heitä hyljätä; he kyllä itkivät, mutta ei hän sille voinut mitään. Nyt vasta oli hänelle määrätty nainen löytynyt: Nelma!
Etteikö siis Kukkelmanissa olisi miestä! Hän nauroi itsetietoisesti; hänen keltaiset hampaansa kaikki näkyivät.
Tätä ei Mimmi Rumfelt kuitenkaan ollut tarkoittanut. Silti hän ällistyi ja huudahteli: