Sitten … piankin seuraavat kurjenmiekat, valkeat, tummansiniset taikka keltaiset. Ja keisarinkruunut, joiden tiilenhohtava, pikarimainen terälehdistö julistaa kuumaa kesää, ikään kuin kohottaen maljan palavalle auringolle. Ja alkavat kukkia hennosti oksiaan riiputtavat särjetyt sydämet … ja kaikenlaiset muut kukat.
On kesä, rikkaiden ilo … ja köyhille onni. Ei ole nyt enää huolta haloista … ikkunoitakin avataan … ja vaikkapa viemärioja saattaa kuljettaa naapurien jyrkiltä pihamailta ohitse pesu- ja roskavesiä, niin koivujen lehdet toki tuoksuvat joukkoon hyviltä. Eikä huolta lasten jalkineista ja vaatteistakaan … lasten, jotka nyt kirmailevat metsissä, kallioilla ja maantiellä.
Lämmintä huuruavina iltoina viheltävät viiriäiset korkealle … ja rusko paistaa tulipunaisena lännen soiden takaa etäältä. Silloin soivat harmonikat tölleissä, töllien pihoilla ja pölisevillä maanteillä … tehtaista palanneiden taikka tonttiensa muokkaamisesta levähtävien työläisten käsissä … vedettyinä esille talvellisista loukoistaan… Ne soivat raisuja, kesyttömiä säveleitä, muodottomia, mutta onnellisia. Yhtä ja samaa enimmäkseen … yhtä ja samaa. Kylä raikuu ilakoivia ääniä. Istuskellaan kuisteilla ja kukkalavojen vieressä.
Toiset jälleen ovat metsässä … aikuisetkin, ainakin illoin ja pyhinä, jos kuka ei pääse työltä arkena. Saartaahan metsä Krokelbytä läheisenä, sakeana niin kuin korpi ainakin. Sinnepä nyt työtön mies, mutta ei enää työttömyyttään niin valittava … taikka väsynyt … lämpöisille kallioille … vaimonsa kanssa, lapsineen, harmonikka mukana. Tai kesäheili kainalossa, välistä pirtupullo taskussa. Siellä on hyvä kelliä, kätkössä maailmalta … rauhassa.
Kukkelmanin kamarissa Krokelbyssä on Nelma. Ja itse Kukkelman on onnellinen.
Niin tyytyväinen, ettei hän uskoisi tämän olevan oikein tottakaan. Hän naurahtelee itsekseen. Ja ajattelee:
Tämä miltei saattaa olla jälleen jotain unennäköä…
Kaikki on nimittäin sellaista hämärää kuin uni … samanlaista kuin ilmakin, joka nyt peittää maailmaa. Oli nimittäin se kesä, jolloin koko Suomen kattoi Venäjältä vyöryvä savu: kertoivat ryssien polttelevan kotimaassaan metsiä, soita ja talojakin. Polttivat niitä niin paljon, että meidän maamme ja Ruotsi ja Norjakin oli välistä aivan sauhuun tukehtua. Kaikki ikään kuin yhtenä usvana, alangot ja merenlahdet … niin että tuskin erotti mäkiä tai saaria ollenkaan… Ja huviloita, latoja, jopa pienempiäkin esineitä voi selvästi nähdä ainoastaan läheltä. Kuitenkaan ei Kukkelman nyt tuumiskellut tällaisten mielettömien tulipalojen syitä. Lempeä luonto oli muuttunut hänelle uneksi, melkein yhtä ihmeelliseksi kuin sekin, joka oli antanut hänelle omaksi kauniin tytön.
Joskus tunsi Kukkelman olevansa suorastaan jonkinlainen keisari. Olihan hänellä nyt keisarinnansa.
Mutta Nelma puuhailee hiljaa ja siivona… Odottelee Mimmiä, seurakseen… Aivan vielä ei Nelma ole aikonut täältä lähteä.