Ei vastausta.
Nyt kömpi rampa vuoteeltaan. Meni katsomaan, nukkuiko Nelma. Tyttö kuuli hänen lähestyvän. Ja näki hänet mielessään. Siksi hän raotti silmiään: kaksi koukkuista jalkaa kuljetti häntä kohti isoa, karvaista päätä ja kahta pitkää, suurta kouraa.
Ei suinkaan tuo surkea aikone..?
Nelma kavahti istumaan.
Ja se tuli yhä kohti, laahustaen kieroa jalkaansa. Sakris lähestyi Nelmaa, puhui helliä sanoja … liverteli lempinimityksiä. Pyysi häneltä … pientä muiskua! Nelma torjui. Silloin tuo elukka, jonka käsivarsissa tuntui olevan voimaa, tarttui Nelman olkapäihin ja työnsi turpeat huulensa Nelman suuta kohti. Tyttö sysäsi hänet luotaan, Sakris kellahti permannolle. Siinä hän nyt istui, ojenteli käsiään… Ja pyyteli ja puhui. Kuinka oli mahdollista, että Nelma oli hänelle näin paha? Nelma, joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu! Mutta eihän Nelma sitä aikonut aina olla?
Meni hetki.
Viimein Sakris melkein itkeskeli.
Sitten hän kapusi lavalleen. Makasi siinä roikkuvin hiuksin… Hänen päässään kiehui vimma, joka sai hänet kirskuttamaan hampaitaan … ja sydämessään toivo ja rakkaus.
Nelma nukkui.
Mutta seuraavana päivänä oli Nelman arvo kuitenkin noussut ramman silmissä. Hän ajatteli, että Nelma oli tosiaan niin kaino. Yleensä naiset eivät olleet kainostelleet Sakrikselle tällä tavoin … paitsi jotakin poikkeusta. Totisesti oli Nelma sellainen kuin Sakris halusi.