Hän heräsi kyllä paljon Nelmaa myöhemmin, mutta oli heti valmis kantamaan kaivosta vettä. Tyttö oli jo pistänyt tulta uuniin. Sitten lähti Sakris puotiin maitoa ostamaan. Rajattomiin asti palvelevainen hän oli. Kylältä tultuaan istui hän hiljaa keinutuolissa… ja katseli rukoilevin ja ihailevin silmin Nelmaa, joka askarteli uunin ääressä. Ne silmät vartioivat ja seurasivat alinomaa Nelmaa … jäivät pitkäksi aikaa tuijottamaan häneen hellinä ja ällistyneinä.
Ja sitten purkausi Kukkelman taas puhumaan, kuinka huokealla nykyään saisi maata … ja kuinka onnellinen hän olisi, jos hänellä olisi aina tällaista! Oi, paljoa ei Sakris toivoisi: ainoastaan sen verran, että he tulisivat toimeen… Ja he olisivat tyytyväisiä vanhuuteen asti!
Ihmetellen, mutta liikutettuna kohotti Nelma näitä sanoja kuullessaan päätänsä.
— Vanhuuteenko? kysyi hän.
— Jaa, eikö me sitten elettäisi vanhuuteen asti? toisti Sakris. — Sinun päällesi minä luotan. Sano tykö, mitä tahdot, että saisit kaikkea iloa? Tahdotko sinä uuden kläningin … ensin. Mene ja osta se itsellesi… Ja osta kaikkea … mitä mielesi tekee!
Sakris kaivoi poveltaan lompakkonsa, vanhan ja kuluneen, ja ojensi sen
Nelmalle.
Sillä hetkellä muisti Nelma jollakin tavoin sen herran, joka oli hänkin heittänyt joskus hänen syliinsä lompakkonsa … ja sitten armottomasti hänet jättänyt.
Mutta eihän Kukkelman ollut oikea herra … sen näki kaikesta!
Päivemmällä Nelma kysyikin, eikö Sakris ollutkaan rakennusmestari. Hän koetteli sinutella Kukkelmania.
Sakris ällistyi … ja tuli hiukan levottomaksi. Sitten hän selitteli, naurahdellen ja mutkallisesti, että aivan varsinainen rakennusmestari ei hän ollut, mutta osasi ammattinsa yhtä hyvin … kuin mikä muu mestari tahansa! Jopa hän osasi sen paremminkin… Omin käsin hän oli rakennellut huviloita … toisten miesten kanssa.