Meri haisi kirpeältä… Nelmasta pahalta.
Iäksi olivat häneltä menneet kirkasvetiset kotijärvet ja niiden hiekkaiset, rauhalliset rannat!
Mutta Kukkelmanilla oli harmonikka matkassa. Keskellä kesäistä selkää rupesi hän soittamaan … ja se oli Nelmasta kaunista.
Niin meni päiviä. Tytöllä oli kumminkin ikävä. Hänen teki mielensä jonnekin… Edes kaupunkiin, käymätein. Se olikin Kukkelmanista hyvä ehdotus. Tulevana sunnuntaina he matkustaisivat… Korkeasaarta katsomaan. Ja he lähtivät. Ensin jalkaisin, sitten raitiovaunulla oli kuljettava. Kiiruhtivat pölisevää maantietä pitkin, tyttö edeltä, jättäen ramman sievoisen matkaa taakseen. Automobiilit huristivat siellä ohitse, työntäen heidät vähän väliä tiepuoleen, kiidättäen hyllyvillä istuimillaan joko herrasväkeä taikka sällejä, jotka istuivat tyttö sylissä ja humalassa. Nelma katseli miltei ihastuneena noita sällejä. Jouduttiin tulliin, siitä ajettiin raitiovaunulla Hermannin läpi ja Vallilan sivuitse. Nyt istui Nelma Kukkelmanin vieressä: eihän kaupungissa ollut väliä … täällä ei tarvinnut arastella oman kylän asukkaita. Soma oli siinä Sakriksen mielestä Nelma. Rampa levitteli sieraimiaan ja tunsi tytön vaatteiden hajun … näki Nelman somuuden. Nelmalla oli päässä vaaleanpunainen, pitseillä reunustettu hattu. Hän katseli vilkkaasti katua ja rakennuksia; ne herättivät hänessä entisiä muistoja, enimmäkseen surullisia. Täälläpäin hän oli asunutkin… Tuossa vilahtivat ohitse nuo muutamat mustat mökit. Ne vaihtuivat sitten maalattuihin … ja kivitaloihin. Tuossa oli yömaja maalaisille … hevosenpäät kyltissä. Aurinko paahtoi kuumasti… Nyt tuli punainen kauppapuodin kyltti … sitten ampumarata … ja kaupunkilähetyksen murukokoelma. Ja vasemmalla tehtaita … oikealla yhä kiiltävämpiä kauppojen ikkunoita. Ja sitten alkoi kuulua Helsingin humua.
Korkeasaaressa he kävelivät vieretysten. Kukkelmanilla oli into jääkarhuja katsomaan. Päivä oli niin kuin ukonilman edellä. Saaren hietikot tomusivat … jopa tuntui tukkivan hengitystä suurien puitten siimeksessäkin. Nelmaa ei haluttanut kiiruhtaa. Eikä täällä sitten jääkarhuja enää ollutkaan. Sitä Sakris ihmetteli. Sota kai nekin oli tappanut nälkään. Eikä ollut paljon muitakaan elukoita: ainoastaan kettuja, hupaisia karhunpoikia … ja iso pukki ja apinoita. Apinain häkin edessä Sakris nauroi makeasti ja lasketteli rohkeita sukkeluuksia… Esitelmöi taitavasti Nelmalle, että ihminen on apinoista syntynytkin. Kaikenlaista hän oli lukenut noista makarateista. Nelma: kuuntelihan vain… Mielissään hän ei ollut Sakriksen jutuista, joiden vuoksi ihmiset heitä töllistelivät ja nauroivat. Mutta ei hän Sakrista moittinutkaan … olihan Sakris hänelle hyvä … oli hankkinut nämä kauniit vaatteetkin, jotka Nelmalla oli yllään.
Omansa rinnalla kulki Sakris niin ollen, ylpeänä ja suojelevana. Ja sellaisena seisoi hän sitten laiturilla päättömässä ihmisjonossa, odottamassa laivaa, joka veisi heidät takaisin Helsinkiin; seisoi kauniita hapsiaan hiljaa sivellen … Nelman kupeessa kiinni niin kuin sammaleinen kanto haapavesan vieressä. Oli yhä kuumaa ja väsyttävää. Sakris heilahteli jalalta toiselle, mutta pystyssä hän pysyi. Niin, jaksoipa hän vielä sitten, kun he olivat uupuneina tulleet kotiin, köntiä makuulavallekin, ellei muuten, niin käsiensä voimalla kiipien.
Kaikenlaiseen ihmis-parka maailmassa tottuu!
Nelma oli Kukkelmanin oma.
Nyt vasta Kukkelman oli oikein mielissään. Hän taputti Nelmaa hyväillen käsivarteen, kuiskaili hänelle … ja naureskeli käheällä äänellään.
Ja minkäs hän teki seuraavana päivänä, maanantaina? Parta kelpasi eilisaamuiselta ajamiselta, mutta tukkansa Sakris kampasi huolellisesti ja pukeutui jälleen pyhäisiinsä. Lähti kylälle. Sieltä palasi hän tuoden mukanaan rumaa, likaista ja nuuskaista akkaa. Vieraakseen ja hyväksi ystäväkseen Sakris sanoi häntä… Pyysi Nelmaa keittämään nyt oikein väkevää kahvia, sillä tämä rouva oli muka ennustaja. Ehkä olikin. Nelma keitti kahvit … järjesti kupit punaisilla lehdillä kirjaamalleen liinalle. Siinä kahviteltiin. Ja keskellä kahvittelua selitti Kukkelman sitten, mikä oli tämän vierailun tarkoitus. Nelma ei ensin kuunnellut; hän katseli rouvan omituista nenää: se oli hänestä vastenmielisen näköinen. Kunnes hän yhtäkkiä teroitti korviaan: Sakris näet sanoi tarkoituksena olevan kiittää tätä eukkoa luvatusta ja saadusta morsiamesta … niin, enemmästäkin kuin morsiamesta! Sakris oli tuonut rouvan tänne, koska rouva oli selittänyt unesta ja katsonut kananmunista, että Nelmasta … tai jostakin Nelman näköisestä … tulisi Sakriksen elämänkumppani. Näin osoitti Sakris pyhää kiitollisuuttaan ennustajalle. Nelma kummastui… Ja häntä suututti, että Sakris ilmaisi heidän salaisuutensa vieraalle ihmiselle … tuolle nenäänsä nuuskaa työntävälle ja pärskyvälle. Hän ihmetteli mielessään, mitä Kukkelmanin päähän vielä pistäisikään … mitä hän kenties rupeaisi juttelemaan täällä kylällä.