— Viisi viikkoa, viisi viikkoa! myönsi Mikko.
— Jasoo, jasoo, sanoi Sakris. — Onkos se aika jo niin ulos kulunut?
Sitten jatkoi Sakris verkalleen, ettei hän ollut voinut arvata, että nämä männyt olisivat niin kovia ja isoja. Niitä ei saanut edes kaatumaan muuten kuin kiipeämällä puuhun ja nytkyttämällä. Eikä lastua irti piilulla, ellei sahannut aina pienen välin päähän nikaroita puuhun… Sellainen vanha, kalliolla kasvanut petäjä on kuin rautaa… Jos Sakris olisi tämän tiennyt, toisin olisi hän ajan määrännytkin. Hän lopetti:
— Mutta onhan aikaa … nytkin vielä.
— On, on, myönsi Mikko.
Sakris jatkoi: hänelle oli tullut kaiken lisäksi sellainen este, että lähetettiin hänen luoksensa maalta eräs serkun tyttö. Jos se tyttö olisi saanut asua täällä, niin… Sitä oli kyllä tädille ehdotettu … mutta.
Nyt asuu Sakris jälleen Krokelbyssä. Siellä on se tyttö hänen hoidettavanaan.
Mutta saattaapa Sakris tulla päiviksi tännekin töihin.
— Kyllä niin, sanoi Mikko. — Kyllä saattaa… Peijakkaan penikat!
Sakris sanoi: