Ja kaikkein viimeisenä asui Sakriksen luona vielä eräs … melkein tyttö. Kelvottomat miehet olivat hänet vietelleet. Sakris oli suostunut päästämään poloisen luokseen … itse oli tyttö tullut, niin jalossa maineessa oli Sakris naisten piirissä. Sakris antoi kauniin tytön asua kamarissaan. Ja naimisiin menostakin puhui Sakris jo hänelle. Naimisiin … tai mikä tietää mihin! Naimiskauppahan ei merkitse ajattelevalle ihmiselle sitä eikä tätä. Pelkkä muoto se on… Ei, Sakris tarkoitti vain sitä, että he olisivat elelleet yhdessä aina … eroamatta. Mutta silloin tämä tyttö, kehittynein, mitä Sakris oli naisissa nähnyt, ei tahtonut suostua. Miksi ei? Sanoi pelkäävänsä, että Sakris olisi herennyt silloin häntä rakastamasta … jos he sillä tavoin lupautuisivat toisilleen. Ja sitten lähti tyttö pois Sakriksen luota … lähti kaipuusta itkien, ei tahtonut enää palata. Halusi sillä tavalla säilyttää rakkautensa muiston kauniina. Onnellinen muistoissaan oli tuo onneton tyttö. Muutti rakkautensa tallettaakseen toiseen kaupunkiin. Omituisia ovat naiset!
Tämä oli Sakriksen ihmeellisin rakkaus.
Eikä Sakriksella … sitten muita naisia ole ollutkaan… Mutta niiden joukossa oli ainoastaan yksi varsin vanha.
VI
Nyt on takkuiset suortuvat selvitetty ja puhdistettu. Ne laskeutuvat vaaleina aaltoina Sakriksen hartioille. Hän liikuskelee kamarissaan, kävelee … horjahtelee, löytää tasapainonsa… Hypistelee jotakin kosteudesta ruostunutta rautanaulaa, jonka huomaa seinässä… Kuuntelee ääniä: naisten riitelyä … ovet paukahtelevat jossakin huvilan toisessa päässä … ja tuo yksi pienokainen itkee alituiseen.
Menisikö hän kivimies Bergmanin tai peltiseppä Savolaisen murjuun?
Aivoissa tuntuu yhä vaativan ajattelemaan … ja puhumaan…
Ikävä on näin … ilman naista.
Ja puhua pitäisi maailman tapahtumista. Nyt kun hän on ollut yksinään sisällä viikkokausia, ainoastaan viimeisinä päivinä liikuskellut…
Sakris on väsynyt tämän päivän kävelystä ja kontimisesta. Ei jaksaisi kavuta enää jyrkkiä sisäportaita; niissä kompastuukin helposti pimeässä…