Miten voisi enää hänen kanssaan näyttäytyä … jos niin kävisi?
Nyt Kukkelman syytteli huonontumisestaan sitä, että hän oli Nelman ja Mimmi Byskatan mieliksi syönyt kevät-kesällä makkaroitakin. Narisi … vuoteella kellottaen. Nelman täytyi riisua häneltä säärykset ja kengät jalasta ja peittää hänet … siihen saarnaamaan … ja kehumaan olevansa Rasputiini. Nelma joutui tästä lähtien yöksi permannolle. Yöllä Kukkelman pihisi ja sihisi. Hänen kurjasta kurkustaan kävi hengitys vingahdellen kuin pyypilli. Ja miehen pitkästä tukasta tuntui omituinen haju aina kamarin toiseen nurkkaan asti.
Nelma ei saanut unta. Hän kääntelehti siinä… Ja ajatteli pientä tyttöään. Joskus tuli sellainen kaipaus, että hän itki.
Illat alkoivat yhä enemmän hämärtyä.
Mimmi ei vastannut vieläkään mitään, vaikka Nelma oli hänelle kirjoittanut. Pitäisi mennä kaupunkiin tapaamaan Mimmiä. Mutta Kukkelman tuntui olevan äkäinen sellaisista juoksuista.
Ääneensä itki Nelma yksinään pimeässä.
Kerran heräsi Sakris Nelman itkuun. Hän nosti päätänsä ja kysyi:
— Etkö sinä ole nukussa?
Nelma nyyhkytti:
— En.