Nelman itku oli voihkinaa. Rampa kohottausi pitkien käsivarsiensa varaan, hän huusi:
— Suu kiinni siellä! Miksi nainen ulvoo?
Ja kuitenkin tuntui kyttyräseljän sydämessä sääliä. Silti ei kiukku siitä sammunut. Epäilys kiusasi. Olihan Nelma kertonut, että hänen äitinsäkin oli ollut sellainen… Ehkä siis Nelma itsekin… Ja tietysti hän oli sellainen!
Sääli taisteli rammassa ilkeyttä vastaan. Jälleen lähti Sakris Nelman luokse, käsillään tasapainoa pidellen; hänen jalkansa olivat kovin arat. Hän lähestyi tukka kasvoilla. Työnsi tukkansa ohimoille… Isot kourat ojentuivat. Nelma ei sysännyt pois tahmaista kättä, joka kosketti hänen olkapäähänsä.
— Miksi ulvot? Sano nyt minulle! pyysi Sakris.
Tyttö uikahti vihastuneella ja epätoivoisella äänellä:
— Mihinkä minä sen panen? Tämän uuden! Minä menen järveen!
— Tarkoitat, mereen, sanoi Sakris. Sitten hän oli vaiti … ei tiennyt, mitä tehdä.
Niin, minnekäpä itse vaivainen rampa sen panisi? Aika oli kallis … ja työttömyys kuului lisääntyvän.
Sakris oli polvillaan Nelman vieressä. Hänen kouransa hapuilivat tytön hartioita ikään kuin niitä silitellen.