Nelma katsoi viimein paremmin Sakrikseen … joka alkoi häntä torua: suuressa levottomuudessa oli Nelma häntä pitänyt; ja mitä teki Nelma täällä, tässä huoneessa? Kukkelmanin mieleen vilahtivat ne herrat, jotka hän oli nähnyt Kyläsaaressa Nelman kimpussa … ne naureskelevat rähisevät … rentut. Hänen sisunsa rupesi kiehumaan. Hän sanoi:
— Missä sinä olet ollut? Täällä … tietysti! Minä en ole saanut ruokaa … enkä kaffea. Enkä ole voinut hakea työtä. Minä, jolla on sinusta ansvaari…
Mimmi nauroi.
Sakris jatkoi:
— Niin, minulla, minähän olen hänelle…
— Sulhanen, sulhanen! nauroi Mimmi.
— Olkaa te hiljaa … Rumpelfelt! huudahti Sakris. — Te … niin, sinä juuri! Harakka on sinun nimesikin. Kyllä minä sinut tiedän. Niin, Nelma: onko tämä kaunista; lähteä sillä tavalla pois?
Nelma oli noussut istumaan ja sanoi:
— Mene nyt kotiisi, Sakris, en minä tule luoksesi enää.
Tyttö katsoi Sakrikseen hiukan pelokkaasti, mutta päättävästi. Niin päättävästi, että ramman silmät suurenivat … ja sitten ne alkoivat ikään kuin rukoilla Nelmaa. Mutta Nelma kääntyi häneen jälleen selin.