— No, eihän nyt noin, lapsukaiset, huudahti Mimmi. — Tarjotaan toki
Kukkelmanille kahvit.
Sakris ei tiennyt, mitä vastata, mitä puhua. Mutta hän vimmastui
Mimmille … ja sitten hän meni ulos.
Nelma… Nelma oli lähtenyt häneltä … eikä sanonut enää palaavansa.
Kaiken päivää kuljeksi rampa kaupungilla … ruhjovaan väsymykseen asti. Kömpi johonkin kansankeittiöön, tilasi ruokia … muisti, ettei hänellä ollutkaan rahaa … ja hiiviskeli tiskin äärestä. Mietiskeli pihalla. Kulki taas kumarassa. Ei kuullut koululasten pilkkahuutoja. Seisoi sitten jälleen eräässä kellarikahvilassa, nojaten ja lepuuttaen vaivaista selkäänsä pöydän reunaan: istumapaikkoja ei täällä ollut. Mietiskeli siinä, silmät vetisinä. Kapusi uudestaan kadulle. Ja kömpi sitten puistokäytävän penkille.
Illalla hän ilmestyi Mimmi Byskatan oven taakse. Siellä oli nyt remua, naurua, äänten porinaa. Joku herra heilui pystyssä, lasi kädessä. Lasi läikähti, Mimmi pudisteli hameitaan.
Nelma istui erään miehen polvella.
Mimmi vei Sakriksen kainaloista kiskoen saliin. Herrat purskahtivat raikuvaan nauruun. Sakris ei mitään kuullut. Hän ällisteli Nelmaa, joka ei edes piiloutunut.
Rampa ei voinut uskoa silmiään … hän hierusteli niitä ja katseli.
Nelmako tuossa … tuollaisena?
Nelma … pettänyt hänet? Pettänyt?
Hänet, Sakris Kukkelmanin!