— Pois tuon voisi ajaa. Hulluksi hän tekisi ihmisen…
Miesten kummaksi ojensi rampa heille kätensä ja sanoi:
— Ei se mitään. Minä menen. Kiitän…
Ja sitten hän meni naureskellen ulos.
Minne?
Alas portaita… Sumu hälveni ulkona … ja tähtiä kiilui taivaalla. Rampa ei huomannut, oliko yö vai päivä. Raivoisasti temmelsi hänen sisässään. Hän ei nähnyt syttyneitä sähköjä, ei tuntenut ilman kosteutta … tahi tietänyt, että hän kompastui talon portilla ja istui nyt siinä kivistöllä … istui pitkän aikaa. Hänen päässään humisi ja kohisi, hänen silmänsä samenivat.
Niin hän istui siinä … työnsi kouransa hiuksiinsa… Nyt silmät kipinöivät, ja hän alkoi purkaa suustaan yhä toistamiseen:
— Ahhah, se voro! Se petturi…
Monella rumalla nimityksellä mainitsi hän Nelmaa.
Sitten hänen piti kävellä. Raivo ajoi häntä. Väsynyttä ruumistaan ei hän muistanut. Keskellä katua antoi hän ajoneuvojen kiitää suoraan itseään kohti, koettamatta päästä pois alta. Issikat huusivat hänelle jotain … kirosivat. Hän naureskeli: hänestä oli hauskaa, että aiottiin ajaa hänen päällensä. Antaa tulla vain..!