Hän oli ottanut kerran pois kukkaronsakin…
— Niin … hän oli tahtonut Nelmaa opettaa.
Siitä Nelma…
Nyt: rakennapa huvila!
Ei, Sakris hylkäisi Nelman! Potkisi hänet tosiaan ulos…
Mutta olihan Nelma sanonut, ettei hän Sakriksen luo enää koskaan tulisi.
Ei koskaan!
Sakris huokasi. Ja kyyneleitä tipahti hänen poskilleen. Hän istahti katukäytävän reunalle lyhdyn juurelle … isolla kadulla. Tuntui kuin jokin hirmuinen paino olisi musertanut hänen selkäänsä; mutta se paino oli sisällä, rinnassa.
Tyttö oli syyttänyt häntä siitä, että oli tullut kituvaksi koko iäkseen.
Sakris katseli taivaalle. Hattu kierähti hänen päästään, joku kulkija työnsi sitä jalallaan syrjään. Muutamia usvaisia pilviä leijaili. Tähdet kiiluivat … omituiset tähdet…
Ne tähdet olivat Kukkelmanista kuin pahainhenkien silmiä. Kylmiä ja armottomia silmiä.