Ja tuntui niin kuin olisivat tähdet kiristelleet hampaitaan…
Sitten laskeutui ylhäältä jättiläismäinen ja musta käsi. Se painoi häntä… Itse taivas rusenteli häntä.
— Mitkä pahathenget nämä ovat? mutisi rampa.
Poliisi tuli siihen, kysyi, miksi hän istui katukäytävällä, oliko hän kipeä. Ja käski hänen sitten lähteä liikkeelle.
Rampa konttaili ja köntysteli Sörnäisiin päin.
XXXI
Syksy oli tullut. Suurilla alangoilla Krokelbyn ympärillä liikkui vielä joskus vankkureita, joilla kauraa korjattiin talteen. Tuolla saroilla olivat perunat yhä maassa, mutta pakkasen mustiksi puremina. Huvilain taikka pienten töllien pihoilla rehentelivät kaalit korkeina ja sinivihreinä, lerpattavin lehdin, jotka olivat isot kuin norsun korvat ja isonivat syksyn sateissa päivä päivältä.
Satoi, satoi. Vuoroin puhalsi raju tuuli ja vuoroin kohosi mereltä sumu, mutta sekä tuuli että sumu toivat mukanaan sadetta.
Koivut ovat nyt keltaiset. Ne näkyvät, nuo pitkät ja heiveröiset, räikeinä havumetsistä. Pihlajat paistavat punaisina ja kirjavina.
Alkaa tuulla yhä enemmän. Meren ylitse lentää viuhuva myrsky, kattoja jymisyttäen, puita notkistaen, puhelinpylväitä kaataen … syksyinen myrsky, joka repii koivuista kullankeltaiset lehdet ja raastaa vaahteroilta niiden veripunaiset vaatteet … karisuttaa kalliot täyteen mäntyjen kuivuneita havuja…