Ja sataa, aamusta iltaan. Tummuneen taivaan akkunat ovat avoinna, vesi virtaa kohisten mäenrinteitä, liottaen maantiet yhdeksi ainoaksi, tahmaiseksi savivelliksi … paisuttaen kesällä kuivuneet purot lammikoiksi, jotka purkautuvat ojia myöten Vantaaseen. Kylmänä ja sameana vierittää Vantaa laineitaan merta kohti, yhtä kylmää ja sekaisen näköistä kuin se itsekin.
Joskus lakaisee myrsky vielä taivaan tyhjäksi pilvistä, kiireesti ja hätäisesti; silloin näkyy ilmojen sinisyys, mutta ikään kuin tummana, vailla lämpöä ja auteretta.
Ainoastaan muutamat vaahterat enää kuultavat punertavilta. Nekin tulevat ruskeiksi.
Joku syysfloksi kiiluu kirpeässä punassaan tuolla herrashuvilan puutarhassa.
Tuokioksi pyyhki tuuli taivaan puhtaaksi. Sitten kohoaa ilmanrannalta jälleen pilvistö niin kuin märkä vaate. Maailma pimenee… Ja sataa.
Välistä on hiukan tyyntä. Usva painaa laaksojen povea … ikään kuin imee maata … imee siltä viimeisen lämmön … palelluttaa loputkin kasvit. Kylän pelloilla haiskahtaa lakastuneilta kaaliksilta ja mädänneiltä perunanvarsilta. Sitten kylmenee ja raikastuu, kunnes tulee usva, joka viiltää läpi luiden ja ytimien.
XXXII
On lokakuu. Tyttö ei tullut ramman luokse takaisin.
Nelma jätti hänet, ja muutenkaan ei Sakriksen elämä toden totta ole helppoa.
Ainoastaan suurella vaivalla, tavattomasti ajatuksiaan ponnistaen, uskoi Sakris viimein … että petos oli petos … että Nelma oli vetänyt häntä nenästä: lähtenyt hänen luotaan ainaiseksi.