Silloin ei Sakris sietänyt olla kotona … yhtäkkiä synkäksi ja surulliseksi muuttuneessa kamarissaan. Hän oli aprikoinut siellä asiaa, mitään syömättä. Ulos täytyi hänen nyt väkisinkin tunkeutua, vaikka sääret ja selkä olivat kurjassa kunnossa. Täytyi lähteä tapaamaan ihmistä, jolle olisi puhunut tästä petoksesta. Niin oli hänen alussa.
Minne nyt mennä? Peltiseppä Savolaisenko luokse? Sakris oli kuullut hänen muuttuneen, yhä rikastuessaan, merkillisen porvarilliseksi. Olivat kertoneet Sakrikselle, ettei hän enää suvainnut entisiä tuttaviaan … vaan haukkui heitä punikeiksi ja mahtaili. Mitä oli onnettomalla tekemistä sellaisen ihmisen kanssa? Hänellekö valittaisi Sakris, jonka asiat olivat niin hullusti.
Mutta köyhää kivimies Bergmania puhuttelemaan konttasi hän ylimpään kerrokseen eräänä lauantaina … ilmaistakseen hänelle katkeruutensa ja surunsa. Olihan Bergmanilla itselläänkin … ilkeä akka: komenteleva ja ärhentävä. Nyt ei akka sattunut olemaan kotona. Mutta Bergman kuunteli Sakrista melkein ilveilevän näköisenä… Naurahteli hänelle … ja alkoi sitten kertoa matkustelleensa etsimässä töitä, sekä junalla että jalkaisin. Töitä ei ollut täällä saatavissa … edes hänellä, sellainen oli aika… Yhä lisääntyi kaiken elämiseen tarvittavan kalleus. Bergman oli alakuloinen … ja aprikoi, pitäisikö tästä sittenkin lähteä Venäjälle. Mutta siellähän kuului olevan vielä hullumpaa kuin Suomessa.
Sakris ei vielä silloin tällaisia seikkoja oikein ajatellut. Eikä Bergman tuntunut välittävän hänen asiastaan. Muita läheisiä tuttuja ei Sakriksella paljon ollutkaan; ainoastaan etäisempiä … mutta ne asuivat loitolla Sakriksen mörskästä … hän ei olisi jaksanut tallustaa heidän luokseen, eikä varsin voinutkaan, kun ei vakituisesti niissä käynyt.
Mutta kompuroidessaan rauhattomana pitkin kylää ja tullessaan Krokelbyn pienen ja suippotornisen kappelikirkon lähelle, näki Sakris kirkon aitovierellä ukon, jota pidettiin yleensä tylsäpäisenä. Mies istui maassa ja kalvoi jotain kerjäämäänsä leivänpalaa … ja mutisi itsekseen tolkuttomia sanoja. Kukkelmanin piti nyt ehdottomasti saada puhua. Niin kuin sanottu, tämä tapahtui alussa: Sakris oli ollut Nelmasta erossa vasta viikon päivät. Sakris pysähtyi siis tylsäpäisen eteen … ja alkoi haukkua hänelle naisia. Kertoi, minkälainen nainen hänellä oli ollut: varastanut häneltä … karannut … ja petkuttanut hänet. Sakris naurahti:
— Kun menet naisen luokse, älä unhota ottaa mukaasi ruoskaa, se on viisaan Sara Hustan puhetta.
Rampa puhalsi halveksivasti hampaittensa välistä. Ja sitten hän piteli ohimoaan niin kuin sitä olisi kauheasti särkenyt. Hattunsa otti hän päästä … ja lähti nyt vaivalloisesti horjuilemaan pois ukon edestä, joka ei ollut vastannut hänelle mitään eikä katsonutkaan häneen: mutisteli vain palaa suussaan ja supatteli itsekseen järjettömiä.
Sillä tavalla sai Kukkelman kertoa asiastaan. Mutta ei sekään helpottanut. Kotonaankin hän soimasi Nelmaa itsekseen yhä rumilla ja törkeillä nimityksillä.
Hänen oli aivan mahdotonta ajatellakaan uusia töitä. Ei hän olisi jaksanut edes syödä … jos hänelle kuka olisi ruokaa tarjonnut.
Kahdesti kävi hän sitten Helsingissä, Nelmaa tavatakseen. Aikoi pyytää häneltä anteeksi … taivuttaa tyttöä tulemaan luokseen takaisin.