Niin, hän tiesi sen, tunsi sen!
Mutta niitä ei tullut.
Eikä ole vieläkään Venäjältä tullut mitään. Joka toinen kuukausi, joka kolmas, neljäs, ja aina puolen vuoden päästä on Sakris sitten jutellut tuttavilleen ja vakuuttanut, että nyt ne tulevat. Mutta niitä ei ole sittenkään tullut! Ei ole koittanut se onnen aika … joka hävittäisi maailmansodan luoman katkeruuden. Ainoastaan porvarillinen maailma on riemuinnut, juhlinut. Viettänyt voittojuhlan toisensa jälkeen… Kymmeniä, satoja juhlia, yhtä mittaa… Juhlia valkein lipuin, joissa on sininen risti. Hurrannut … ja juonut myrkyllistä viiniä … ja itse tuhlaten juhlissa antanut vankiensa kuolla kurjissa vankiloissa.
Sakriksen velikin kuului kuolleen vankilasta päästyään; itse ei Sakris ollut tavannut veljeään sen jälkeen kun he erosivat toisistaan Hanabölessä. Veljen vaimohan ei rammasta välittänyt … eikä velikään. Mitäpä siis myöskään Sakris? Joskus vain Sakris uteliaasti ajatteli, että hänellä oli jossakin veli … Kotkaan muuttanut. Eräs kotkalainen kertoi nyt hänen kuolleen.
Se kotkalainen oli itsekin muuttunut vankilassa niin, ettei Sakris häntä ensin enää tuntenut; hänen ihonsakin oli nälästä kuin mitäkin valkeaa suomusta.
Veli oli kuollut, kun sai ihmisten ilmoille päästyään hyppysellisen oikeaa ruokaa.
Nyt … sankaripatsaita toisensa jälkeen..! Häpeällisen veljesvainon kunniaksi.
Mutta Sakris odottaa vielä! On odottanut jaksoittain pari vuotta…
Niin, niin, Sakriksen on aprikoitava. Soitellessaankin hän sitä tekee … soitellessaan alakuloisesti … ja kuitenkin jonkinmoista marssia.
Odotus on pitkä.