Viimeiset keväätkin ovat hänestä olleet valottomia kuin pitkä ja sumuinen talvi…
Joskaan ei maailmalla, niin olisipa edes hänellä itsellään jotain!
Olisipa hänellä nainen … uhrautuva ja suloinen…
Harmonikan kurinaa kuuluu pitkin iltaa huvilan pohjakerroksesta, Sammakon mörskästä. Ulkona on pimeää … on alkanut sataa: kauan kestänyt sumu on tihentynyt, muuttunut vedeksi. Vesikourut soittavat yksitoikkoisesti.
Sakris kellottaa makuulavalla syrjällään, jalat puolittain koukussa allaan. Harmonikan toinen pää kulkee edestakaisin hänen litteällä rinnallaan. Lampun ruusunpunainen paperi luo lohdullista valoa. Käheällä ja katkeilevalla äänellä hyräilee hän siinä uuden kansalaulun villejä sanoja, joiden sävel on kaunis:
Oi teitä vankilan kurjat ja raukat, muistakaa meitä … ja armaitanne, ettei mun kärsivä sydämeni halkeis … keskellä kukkivan nuoruuteni…
Sakris ei paljoa ymmärrä. Mutta hän … uskoo!
VII
Niin menee syksy ja talvi Sakrikselta … milloin haeskellessa työtä … ja välistä sitä löytäen: räätälöimistä, halkojen pilkkomista taikka pieniä remontteja huviloissa.
Vapaussodan aikana sattui näet niin mukavasti, että kun ammattimiehet, niissä rakentajatkin, katosivat rintamalle, niin kysyttiin kerran Sakrikselta, joka nakutteli kokoon sairaslavoja haavoittuneille, eikö hän korjaisi vähän jotain hataraa ovea, joitakin lahonneita ja luhistuvia portaita. Miksipä ei!
Näin tuli räätälistä myöskin kirvesmies … ja sitä ammattia hän on jatkanut. Keväällä ovat hänen säärensä toki tähän asti uudestaan norjistuneet ja hän on kapsahtanut kesäksi pystyyn. Ja veistellessä on hänen käsiinsä kasvanut voimaa.