Ja Sakris huomaa, että äänet kylässä rupeavat ikään kuin soimaan, niin heleästi ne kaikuvat. Kas koirien haukuntaakin! Se oli talvella niin kumea, nyt telmähtelevä, levoton.
Vaaleassa iltahämärässä näyttävät Krokelbyn ikkunoista tuikkavat tulet kirkkaammilta… Jopa tuolta etäältäkin Vallilasta asti, pääkaupungin laidoilta, ne tuikkivat kuin tähdet … sävähtelevät kirkkaasti.
Eikä ilmassa ole usvaa.
Sakris on menossa työväen osuuskauppaan… Entistä virkummalla silmällä vilkuu hän siellä puotineiteihin.
Kun hän tulee kaupasta takaisin, näyttää pitkä ja solakka koivu tuossa tienmutkassa hänestä niin merkilliseltä: ikään kuin se ojentaisi käsivarsiaan korkeuteen … niin kuin se … rukoilisi!
Kylästä kuuluu jostakin kimakkaa laulua.
Hanki on alkanut kantaa.
Onpa nyt poikasia suksimassa pitkin alankoja, tahi laskemassa kalliotöyryiltä mäkeä suksilla ja kelkoilla taikka särkyneiden suksien kappaleilla.
Ja kuu kiiltää. Se pukeutuu harsoon, kultaiseen kehään…
Mutta yön tullen vonkuvat kissat … sekä kotien vaalimat että villeinä metsissä ja ullakoilla asuvat… Mistä niin paljon kissoja riittääkin? Niitä kuljeskelee, juoksentelee ja kiipeää kaikkialla… Ne ryntäävät pinoille ja tähystelevät teille … kapuavat katoilla ja kulkevat pitkin räystäitä, joista jääpiikit riippuvat suurina hetaleina.