He istuvat siinä melkoisen aikaa. Koira on asettunut isäntänsä jalkojen juureen ja pistänyt päänsä hänen polvelleen.
Sitten pitäisi Sakriksen ja nuoren liikemiehen erota. Sakris on noussut maasta … katselee ylös herraan ja ojentaa sovinnoksi isoa ja kovettunutta kouraansa… Virkkaa narahtavalla äänellä:
— No, terve, terve. Näkemiin saakka. Minä … lähden vähän tuonne kylään … tyttöjä katsomaan.
He jo eroavat; mutta vielä katsoo Suomenvaara taakseen:
— Mikä se olikaan … se nimi? Kuk… kuk…
— Kukkelman, jatkaa Sakris.
Suomenvaara nauraa, ja painuu metsään. Sakris jatkaa tallusteluaan.
Mutta yhtäkkiä rientää herra takaisin ja huutaa:
— Kuulkaas, älkäähän menkö vielä pois. Tehän … voisitte tehdä jotakin… Osaatteko rakentaa… Pykmestari? Hyvä on. Te miellytätte minua … niin, ihan totta! Minä olen Suomenvaara … minä … meidän Mikko! Onko teillä nykyään paljon tekemistä? Mitä? Eikö ole. Kuulkaas: minulla on juuri peijakkaan kiireellinen työ. Se tulisi teille ikään kuin … kun sattui tällainen tutustuminen. Minä rakennutan itselleni koiratarhan. Rahaa on. Tukkeja on. Tuletteko? Kelpaako?
Sakris kuuntelee.