Mikko on aikaa sitten mennyt kaupunkiin.
Täti katselee nyt Sakriksen hommia rakennuksen portailta, sillä Sakris on jo ryhtynyt kaatamaan petäjiä.
Muorilla on vastenmielisyys Kukkelmania kohtaan, vaikkapa hän sääliikin kyttyräselkää, jonka jalat ovat sellaiset … ja toinen jalkateräkin syrjään vääntynyt.
Ensiksi sovittelee Sakris siihen kummulle, mistä rakennuspuut kaadetaan, taskukellonsa puun kupeeseen. Suuren, mustakuorisen ja harmaaksi kuluneen kellonsa. Täti tarkastelee häntä: tuopa näyttää olevan tärkeää hommaa … niin valikoitsee Sakris mukavaa oksaa. Eikä sellaista oikein mukavaa tunnu löytyvän, koskapa hän nyt tulee ja pyytää muorilta rautanaulaa. Sen hän sitten saa … ja takoo sen petäjän kylkeen, vähän toista metriä korkealle, kaulansa Kohdalle. Siihen naulaan hän viimein ripustaa, verkkaan ja huolellisesti, taskukellonsa.
Maalaisemännästä on tällainen menettely ilmeinen ihme… Eipä hän malta olla kysymättä, pelkääkö Kukkelman kellon menevän rikki? Sakris vastaa arvokkaasti ja merkitsevästi:
— Kuinka..? Minä olen jemtti … aina jemtti mies… Kahdeksantunnin työpäivä..!
Täti nostaa nenäänsä. Kahdeksantunnin työpäivä on jälleen seikka, jota hän ei saata ymmärtää … ei varsinkaan, kun työ on urakka. Täti ajattelee:
— Mitähän tästä nyt tulee? Turhaanpa taitaa jälleen Mikko nakella rahojaan.
Nyt tarttuu Kukkelman kirveeseensä. Alkaa tähystellä ylös puiden latvoihin … ja täti tähystelee vuorostaan häneen. Siinä Kukkelman tähtää ja tirkistää. Ja sitten iskee hän ensimmäistä petäjää… Kirves näyttää melkein yhtä pitkältä kuin hän itse … mutta kohosipas sen kapea ja ohueksi tahkottu terä kuitenkin Sakriksen pään yläpuolelle! Polvet ovat hänellä koukussa … niin kuin sellaiset lyhytvartiset viikatteet, joita tädin kotipuolessa käytetään. Kirves kohosi … ja vanhan naisen on säälistään huolimatta pakko nauraa. Yhä kirves kohoaa, ja poloisen ramman ruumis keikahtaa kirveen painosta lantioita myöten taaksepäin … ja sitten se heilahtaa eteen, nytkähtäen vasemmalle … ja isku sattuu puuhun, kuuluu iskijän ähkäys. Ähä, lähtipäs lastu… Ihan tosiaan lähti! Ja vielä erkani toinenkin lastu. Ja kolmas… Ja yhä singahteli pieniä, kellertäviä lastuja … verkalleen, yhtäpäätä.
Täti ajattelee: