Tuokion hän luki portailla. Rupesi nukuttamaan. Sakris meni eteiseen, ratisevaan telttasänkyynsä.
Ja taasen näki hän unta samasta kauniista naisesta kuin silloin keväämmällä…
Ja kun hän seuraavana päivänä oksi petäjiä, oli hän yhtäkkiä kuulevinaan … niin kuin sen naisen ääni olisi huutanut hänen korvaansa ja kutsunut häntä…
Kukkelman mietti uniaan … sekä viimeistä että edellistä.
Ja iltahämärässä seisoi hän jälleen turvakodin seinävierellä. Tähtäili vuoroin eteensä maahan ja vuoroin ylös ikkunoihin, joista alapuoli oli himmennetty harmaaksi…
Missä olikaan hänen oma heilansa, hemestinsä … hänen rakkaansa?
Tuleva se oli: sen tiesi Sakris varmasti. Hän tunsi sen rinnassaan, sielussaan, luissaan … tunsi sen melkeinpä kuin vatsassaan. Tuleva se oli! Hän uskoi siihen: hänellä oli siitä sellainen tieto!
XII
Toukokuisten leppien oksissa riippuivat uudet, pehmeät urvut… Ja louhisten töyryjen välissä kierteleviä tasankoja juovittivat oraalla vihannoivat sarat … niin kuin pitkät ja suorat matot.
Oli jälleen ilta… Vieläkään ei Sakris ollut saanut odottamaansa…