— Oho! pääsee silloin Mikko Suomenvaaralta levoton huudahdus. — Sepä olisi peijakasta… Sillä nyt minulla on koiria: eilen tilasin Helsingistä kaksi pientä pointteria, kaksi setteriä, yhden kanakoiran, yhden mäyräkoiran … pentuja. Ja yhden dobermanin, täyskasvuisen.
— Mikä se on? kysyy täti.
— Sekö? Se on pinsheri! Hieno pinsheri … maailman hienoin pinsheri! vastaa Mikko.
— Niin … entä sitten sen turkki, jatkaa täti. — Joskus täynnä petäjänkuoria, risunkappaleita ja lastuja. Sitä se putsaa ja sukii…
— Minun pinsherinikö? kysyy Mikko. — Ahaa, tämä Kukkelman. Peijakas vie. No antakaa hänen putsata!
— Niin, niin, mutta minä luulen … että hän taitaa ajatella tyttöjäkin! pahastelee muori.
Mikko purskahtaa nauruun. Hän on kyllä hiukan suuttunut siitä mahdollisuudesta, että hänen koiratarhansa valmistuminen viipyisi. Mutta nyt hänellä ei olisi tilaisuutta sitä asiaa järjestellä. Hän aikoo näet juuri ryhtyä isompiin puuhiin: lähteä ostamaan raavaita, viedä niitä Ruotsiin… Raavaita … ja sikoja, lampaita.
— Antakaa te nyt Kukkelmanin olla, sanoo hän. Sittenpähän nähdään. Vai pitää hän tyttäristäkin, hahaa!
Mikko se lyö kaikki leikiksi… Ja täti pitää hänestä kuin omasta pojastaan.
Sen päivän pysyi Mikko kotosalla. Opetteli ja komenteli Heiluveitä … ja katseli, kuinka Sakris käsitteli puita. Nyt tuli oikein suuren petäjän vuoro. Saisikohan Kukkelman sen poikki? Meni puolen tuntia … jo sai kuin saikin! Kääpiöllä oli omat temppunsa: iski puuhun lovia kaikkiin ilmansuuntiin … niin että se lopulta seisoi yhdellä kannallaan kuin hyrrä. Sitten hän nytkytteli petäjää: eipä se kaatunut, vaan ainoastaan kallistui toisia puita vasten. Kukkelman ryömi silloin ylös runkoa pitkin, katkomaan kaatumista estäviä oksia ja latvuksia. Taivaan isä, jos hän jäisi puun alle! Mutta eipäs jäänyt. Puu kaatui … Sakris sen mukana maahan, kellahtaen kuoppaan … makasi siinä liikutellen jalkojaan … ja naureskellen harmissaan: